Kuin DDR:n perustuslaista. Kirkollinen jargon.

Richard Wagnerin monumentaalinen oopperateos maalaa kuvan maailmasta, jossa vanhat jumalat vetäytyvät Valhallaan odottamaan vääjäämätöntä tuhoaan. Liekit nuolevat valtaistuimia, ja mahtava kosmis-teologinen järjestelmä luhistuu omaan mahdottomuuteensa. 

Tämän saman oopperan suomalainen, hieman halvempi versio esitetään tällä hetkellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskushallinnossa ja piispanistuimilla. Se on hallinnollinen ja viestinnällinen jumalten hämärä, jossa ikuisuus on vaihdettu nelivuotissuunnitelmaan ja elävä teologia korvattu kuolleella jargonilla.

Kun lukee kirkon strategiapapereita, toimintakertomuksia ja viestintäoppaita, ajatus vaeltaa väkisinkin Berliinin muurin itäpuolelle. DDR:n vuoden 1974 perustuslain 24. pykälä oli kaunis. Se takasi jokaiselle sosialistiselle kansalaiselle oikeuden työhön, onneen ja täydelliseen hyvinvointiin. Se oli paperille leivottu paratiisi, ihannemaailma, jolla ei ollut mitään tekemistä harmaan todellisuuden, Stasin ilmiantajien tai materiaalisen kurjuuden kanssa. Mitä syvemmälle reaalisosialismi vajosi taloudelliseen ja moraaliseen vararikkoon, sitä kovemmin puoluekoneisto kuulutti viisivuotissuunnitelmien täydellisyyttä.

Kirkon viestintä on nykyään tämän saman reaalisosialistisen utopian perillinen. Kirkkohallituksen virkamiehet sorvaavat työpajoissaan ”inkluusion”, ”osallisuuden” ja ”kestävän tulevaisuuden” kaltaisia ihannepykäliä. Luodaan paperisia maailmoja, joissa jokainen kirkkoon kuuluva on dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa pyhän kanssa, ja joissa organisaatio marssii kohti hiilineutraalia, pehmeää utopiaa. Nämä tekstit puhuvat maailmasta, jota kirkko tavoittelee, mutta johon se ei koskaan pääse – ja mikä pahinta, jota se ei edes ymmärrä.

Samaan aikaan todellisuudessa verotulot hupenevat ja kyläkirkkojen palvelukset harvenevat. Kirkko on viestinnällisessä motissa: mitä vähemmän ihmisiä sen sanoma kiinnostaa, sitä enemmän se tuottaa strategista jargonia peittääkseen oman sokean pisteensä. Kieli, jonka pitäisi kantaa mukanaan mysteeriä, syntiä, armoa ja kuoleman voittamista, on korvattu viestintätoimiston pyöristetyillä kulmilla. Se on teologista verihukkaa. Kirkko ei enää julista lakia ja evankeliumia, vaan se julistaa nelivuotissuunnitelmaa.

Tämä on kirkollinen Götterdämmerung. Vanhat jumalat – virastoihin linnoittautuneet teologit ja pr-konsultit – istuvat ja katsovat, kuinka maailma heidän ympärillään muuttuu. Mutta toisin kuin Wagnerilla, tähän tuhoon ei liity ylevää tragediaa. Tämä tuho tapahtuu PowerPoint-esitysten, brändityöryhmien ja hallinnollisten teatteriesitysten kohinassa. Kirkko yrittää pelastua muuttumalla sekulaariksi hyvinvointitoimistoksi, huomaamatta, että maailma on jo täynnä sellaisia.

Jos kirkossa vielä olisi joku profeetallinen ääni, hän saattaisi sanoa, että paperiset utopiat on poltettava hämärästä selviämiseksi. Hän voisi jatkaa, että usko komiteamietinnön mielenmuutosta synnyttävään voimaan on naurettava, ja vaatia paluuta lihallisten ihmisten arkeen, elämän rosoisuuteen ja kärsimykseen. Virallinen taho kuitenkin vain kohauttaisi olkapäitään. Puhe kirkon nelivuotissuunnitelmasta saattaisi kirveltää päättäjien sisuksissa, mutta tämän yksittäisen profeetan ääni vaiettaisiin täydellisellä tympeydellä.

Kaikista parhaiten tätä kaikkea kuvaa termi reaaliluterilaisuus. Se on hallinnollinen rinnakkaistodellisuus, joka ei juurikaan eroa siitä, miten vanhemmat meistä saattavat edelleen muistaa reaalisosialismin harmaan käytännön. Siinä missä reaalisosialismissa jonotettiin puoli päivää banaanikiloa samalla kun puoluelehti kuulutti maatalouden täydellistä voittoa, reaaliluterilaisuudessa istutaan kirkkoherranviraston ja kapitulien strategiapäivissä kuuntelemassa viestintäkonsultin PowerPoint-johdatusta inklusiiviseen kohtaamiseen. 

Tämä virallisen kielen tympeys kaikuu jo tyhjenevissä kirkkosaleissakin – vain harvoissa saarnoissa paimenen oma elävä ääni edelleen kaikuu sieluttoman jargonin sijaan. Virallinen hallintokieli on kuitenkin irronnut täydellisesti painovoimasta ja elää omaa autuasta elämäänsä arjen yläpuolella. 

Mutta tässä on yksi hätkähdyttävä ero: historiallinen reaalisosialismi romahti lopulta rytinällä omaan mahdottomuuteensa Berliinin muurin murtuessa, mutta tämä kotoinen reaaliluterilaisuutemme on osoittautunut suorastaan hämmentävän sitkeäksi ja nahkeaksi ilmiöksi. Se vörryy eteenpäin tuomiokapitulien suljetuissa WhatsApp-ryhmissä ja lakimiesasessoreiden pykäläviidakoissa, suojattuna verotusoikeuden tuomalla tekohengityksellä. Mutta lohduttautukaamme historian suurella lailla: kaikki päättyy aikanaan.

Kirjoituksen soundtrack: Juice Leskinen – ”Virsi” (Albumilta Tauko I, 1982)

Kun tekstin kuvaama kirkollinen hallintorakenne ja sen paperiset utopiat kohtaavat reaaliluterilaisen arjen, taustalle tarvitaan ääniraita, joka riisuu tilanteesta kaiken turhan prameuden. Richard Wagnerin jylhät pasuunat kuuluvat suuriin oopperataloihin, mutta suomalaiseen tyhjenevään kirkkosaliin ne ovat liian mahtipontisia. Tähän harmauteen sopii huomattavasti paremmin Juice Leskisen vuonna 1982 julkaisema kappale ”Virsi”.

Tämän kirjoituksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää lukea fiktio: ”Taiteiden yö arkkipiispan palatsissa. Agricolan perikunta. vol 8.”

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat:

Osa 10. nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko. 

Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti