Miksi tekoäly tekee parempia saarnoja kuin nykypappi?

The Economist kuvasi elokuun viimeisessä numerossa uutta ilmiötä. Sen pitäisi herättää jokaisen suomalaisen teologin, kirkkoherran ja piispan unestaan: tekoäly muuttaa uskontoa, ja uskonnot yrittävät epätoivoisesti muuttaa tekoälyä.

Esitän nyt provokatiivisen, groteskin ja absurdin väitteen, joka on kuitenkin nykytilassamme täyttä realismia: tekoäly pystyy mekaanisen tekstintuoton tasolla tekemään jo tänä sunnuntaina paremman, opillisesti jäsennellymmän, kielellisesti rikkaamman ja kaikkein sujuvamman saarnan kuin useimmat suomalaiset papit. Useimmat… no, lähes kaikki!

Economist kertoo, että Roomassa skannataan vanhoja käsikirjoituksia roboteilla ja syötetään niitä Magisterium AI -chatbottiin. Qatarissa rakennetaan islamilaisiin arvoihin pohjaavia kielimalleja, ja Taiwanissa hallitus linjaa algoritmien eettisiä suojakaiteita yhdessä kansalaisten kanssa. Teknologia on astumassa alueelle, jota uskonnot ovat hallinneet vuosituhansia: ihmisen elämänkatsomuksen muovaamiseen, kriisien käsittelyyn ja merkityksen antoon.

Murentunut sivistys ja ulkoistettu muisti.

Miten tähän on tultu? Syy löytyy teologisen koulutuksen ja sivistystason dramaattisesta romahduksesta. Nykyään Helsingin yliopistosta valmistuvan papin ei tarvitse enää edes tenttiä Uutta testamenttia kreikan kielellä. Kun katsotaan taaksepäin, sota-aikana ja sitä seuraavina vuosikymmeninä papit tenttivät miltei koko Uuden testamentin kreikaksi – sota-aikana tutkintoa helpotettiin toki Ilmestyskirjan verran.

Vielä 1980-luvulla vaadittiin vähintään kevennetty Novum-tentti, johon saattoi kuulua Markus, Matteus tai Luukas ja Paavalin kirjeistä Roomalaiskirje ja ensimmäinen Korinttilaiskirje. Tässä tentissä oli esimerkiksi Roomalaiskirjeen osalta tunnettava tarkasti jopa 500 erityissanaa – joukossa vaikeita, vain kerran esiintyviä hapax legomena -ilmauksia – sekä kyettävä analysoimaan monimutkaisia kielioppimuotoja, kuten passiivin aoristia. Tämä ankara pohjatyö oli välttämätöntä, jotta Roomalaiskirjettä kykeni lukemaan ja ymmärtämään sen alkuperäisellä kielellä. Omalla tavallaan professorit olivat viisaita; jos luit Roomalaiskirjettä sujuvasti alkukielellä, sujui siinä samassa kaikki muukin sanakirjan avulla.

Tänä päivänä kaikki löytyy netistä. Nykyteologit ovat ulkoistaneet muistinsa ja kielitaitonsa järjestelmille. Kun akateeminen ja kielellinen perusta murenee, saarnoista häviää aito teologinen syvällisyys ja jotain muutakin. Tilalle astuu pintapuolinen, rutiininomainen sanojen pyörittely. Jos pappi vain koostaa ja editoi valmista digitaalista materiaalia kiireen ja uupumuksen keskellä, hyvin ohjeistettu kone voittaa hänet laadussa mennen tullen. Ohjeistukseen tarvitaan kuitenkin sisäistettyä teologista sivistystä.

10 000 tunnin laki 

Tekoäly on loistava assistentti. Se osaa silmänräpäyksessä seuloa Martti Lutherin massiivisista, hänen jälkeistensä teologien jälkikäteen rikastamista, jopa 15-sivuisista postillasaarnoista sen olennaisen ”villakoiran ytimen”. Saarnojen lainaamisella on pitkä historia; Suomen kirkossa on aina saarnattu vanhojen postillojen avulla.

En yleensä kirjoituksissani puhu omasta persoonastani tai toiminnastani yhtään mitään. Nyt totean kuitenkin, että olen itse julkaissut verkossa 144 saarnaa. Ne ovat perinteisellä tavalla tehtyjä saarnoja, joita luonnehditsin uusprotestanttisiksi pohdinnoiksi. Ne ovat kaikki luettavissa täysin avoimesti ilman maksumuureja tai digitaalisia lukkoja. Kollegat ovat vuosien varrella kiittäneet siitä, että ne ovat pelastaneet monta heidän sunnuntaipäiväänsä. Olen nähnyt tämän jakamisen eräänlaisena kutsumuksena. Eikös joku ole sanonut ”lahjaksi olette saaneet, lahjaksi myös antakaa”.

Nykyään en enää kirjoita saarnoja, koska ne kilometrit ovat tulleet täyteen ja vietän eläkepäiviä. Toisinaan kyllä harmittelen, mutta häviävän pienen hetken kerrallaan, että muutamalta pyhältä jäi tuosta omasta Sandbergin postillasta saarna kirjoittamatta. Ja vaikka ne olisi nykyään helppo tuottaa tekoälyllä, niin jätänpä tekemättä. Kirjoitettu mikä kirjoitettu, ei siihen ole enää mitään lisättävää. Jos joku pyytäisi minua vielä pitämään saarnan yhden kerran, niin voisin katsoa pyytäjää varsin hitaasti. Kaikella on aikansa ja aikansa kaikkeen aikaan.

Koneellinen matkiminen ei ole mestaruutta. Puhetaidossa ja teologian harjoittamisessa pätee sama sääntö kuin vaikeissa urheilulajeissa, kuten jousiammunnassa tai vaikkapa judossa: 10 000 tunnin sääntö. Suoritetaanpa pieni laskelma. Teologian maisterin tutkinto (300 opintopistettä) vastaa viralliselta työmäärältään noin 8 100 tuntia. Yliopisto antaa siis vasta teoreettisen alkupisteen. Mestaritasolle pääseminen vaatii tuhansia ja taas tuhansia käytännön tunteja kirkonpenkkien edessä – puhumista, puhumista ja puhumista.

Ajatellaanpa The Beatles -yhtyettä. Heidän suvereeni lavatyöskentelynsä, täydellinen yhteissoittonsa ja kolmiääniset harmoniat, jotka kuuluvat esimerkiksi legendaarisella Beatles at the Hollywood Bowl -livelevyllä, eivät syntyneet tyhjiössä. Niitä oli harjoiteltu 10-tuntisissa, raastavissa sessioissa Hampurin Star Clubilla ja myöhemmin Liverpoolin Cavern Clubilla. Bändin soundin ankkurina toimi George Harrison, joka kuunteli kahden muun neron jammailua ja mietti jo siinä vaiheessa valmiiksi, miten tuo soitetaan kappaleena.

Esimerkiksi niinkin konstailematonta ja näennäisen yksinkertaista kappaletta kuin All My Loving voidaan verrata Harrisonin luoman nerokkaan kontrapunktin vuoksi aivan Johann Sebastian Bachin kirkolliseen klassikkoon Jesus bleibet meine Freude. Bachkaan ei säveltänyt pelkillä synnynnäisillä lahjoillaan. Hän oli mestarillinen musiikkikappaleiden kierrättäjä, joka osasi sovittaa vanhoja sävellyksiä ja niiden osia aina uusiin kappaleisiin – aivan kuten hyvä pappi tekee. Mutta tämänkin virtuoositeetin takana olivat ne ensimmäiset 10 000 tuntia ja varmasti vielä toiset 10 000 tuntia varsinaisen suvereniteetin saavuttamiseksi. Bachin teos ei itsessään ole edes mitenkään vaikea tai hankala. Toisaalta se on aivan mahdoton juttu: nuoteista  katsottuna sen ei pitäisi periaatteessa edes soida tai kuulostaa miltään, mutta se vain on yksi Bachin ihanimmista ja koskettavimmista kappaleista, koska se perustuu vankkoihin sääntöihin ja vastaääniin.

Kyllähän moni osaa puhua hyvin ja kirjoittaa hyviäkin saarnoja, mutta saarnaankin ja hyvään puheeseen voi luoda kontrapunktin jopa vastaesitystilanteessa. Käsikirjoitus on siinä vain pohja – samalla tavalla kuin nuotit ovat muusikolle ohje soittaa. Se käsikirjoitus pitää saada elämään. Ihmettelenkin suuresti, pystyykö tekoäly koskaan rakentamaan aitoa kontrapunktia saarnaan. Mitä se kontrapunktin rakentaminen puheeseen käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa yhden tai kahden teeman kehittelyä, vastavetoja, tietyntyyppisiä absurdia rinnastuksia ja kriittisen vastaäänen luomista omia ajatuksia vastaan oman puheen sisällä. Se voi olla epäilyä, tahallista provosointia, kritiikkiä, huumoria, piilohuumoria, sarkasmia ja jopa kuulijoiden hallittua pilkkaamista. This reaaliaikainen moniäänisyys vaatii sellaista ihmismielen hallintaa ja tilannetajua, johon koneen laskennallinen äly ei koskaan ylety pelkästään tiedostona tai paperilla.

Jos joku luulee olevansa luonnostaan lahjakas puhuja ja oikaisee tekoälyn avulla harjoittelusta, hän putoaa sudenkuoppaan. Todellinen suvereniteetti vaatii lahjakkaaltakin ihmiseltä toiset 10 000 tuntia. Ja se toinen kymmenentuhatta tuntia ei ole tekstinkäsittelyä. Se on mietiskelyä, loputtomilta tuntuvia kävelyitä saarnateksti mielessä, ankaraa itsekritiikkiä ja ennen kaikkea seurakuntalaisten ja kollegoiden kuuntelemista. Se vaatii lehmän hermoja ja rautaista kärsivällisyyttä kuunnella joskus hyvinkin ärsyttäviä ja raivostuttavia juttuja ihmisten suusta, jotta oppii ymmärtämään inhimillistä sielunelämää.

Ennen kaikkea tie mestaruuteen vaatii myös epäonnistumisia ja niistä oppimista. Tekoäly on aivan liian kohtelias assistentti. Se ei koskaan sano sinulle esimerkiksi: ”Lopeta jo tuo paskanjauhanta.”

Kontemplaatio vastaan algoritmi

Oikea saarna ei ole paperille tulostettu suoritus, vaan elävä, tilannesidonnainen ja syvän inhimillinen tapahtuma. Se syntyy kontemplaatiosta. Se on prosessi, jossa saarnaaja lukee tekstin kreikaksi, hakee historian painoa latinankielisestä Vulgatasta, etsii eloisuutta vaikkapa nykyitalialaisesta Raamatusta – ja lähtee kävelylle odottamaan sitä sielullista välähdystä, joka lähtee itsekseen paisumaan saarnan ytimeksi.

Kun pappi aloittaa saarnan luetun tekstin jälkeen, aito vuorovaikutus syntyy puhetyylistä, katseesta, käsieleistä ja reaaliaikaisista marginaalilisäyksistä. Siihen kuuluu myös inhimillinen haavoittuvuus ja riski: yleisön reaktiot voivat saada saarnaajan kierrokset nousemaan, mutta juuri tämä aitous tekee tilanteesta pyhän. Robotti ei jännitä, robotti ei myötäelä, robotti ei välitä.

Tekoäly voi ja saa toimia papinkin teknisenä assistenttina. Mutta jos kirkko ulkoistaa hengellisen prosessinsa ja ajattelunsa algoritmeille, se luo ympärilleen vain kuolleita kirjaimia ja teologista tyhjiötä. Luterilaisen saarnan pelastus ei löydy teknisestä täydellisyydestä tai helposta, digitaalisesta ”keinotekoisesta lohdusta”, vaan paluussa kyynelveriseen, tuskanhikiseen ja kärsivälliseen inhimilliseen työhön.

Kirjoituksen soundtrack.

The Beatles: All My Loving (Vuoden 2009 remasteroitu versio). Sävellys ja sanat Paul McCartney ja John Lennon. Sovituksesta vastaa The Beatles yhdessä tuottaja George Martinin kanssa.

Tämän sunnuntaisen esseen soundtrack-musiikiksi on valittu pop-historian ja melodisen yhteissoiton dynaaminen taidonnäyte, joka käynnistyy vuoden 2009 remasteroidussa versiossa suoraan Paul McCartneyn laululla ilman introa. Teos nojaa Paul McCartneyn itsenäisesti rullaavaan, melodiseen walking bass -linjaan, George Harrisonin luomaan kitarakontrapunktiin ja John Lennonin armottomaan triolikomppiin.

Kappaletta voidaan luonnehtia näennäisen yksinkertaisuuden ja moniäänisen nerokkuuden hienoksi liitoksi – se vertautuu rakenteellisilta lainalaisuuksiltaan, vastaääniltään ja triolivirtausalustaltaan suoraan Johann Sebastian Bachin kirkolliseen klassikkoon Jesus bleibet meine Freude. Teos sopii tämän tekstin soundtrackiksi täydellisesti, sillä se peilaa sitä valtavaa kuilua, joka erottaa pelkän tekoälyllä editoidun pintatekstin ja tuhansien työtuntien kautta saavutetun elävän virtuoositeetin. Kun kappaleen dynaaminen, eteenpäin rullaava yhteissoitto vyöryy esiin, se osoittaa, kuinka kevyellä pohjalla tekoälyn kohteliaat suojakilvet ja nykyteologian ulkoistetut muistit todellisen sääntöjen hallinnan rinnalla lepäävät. Tämä esitys muistuttaa, että suvereeni puhe- ja sävellystaito ei ole algoritmin laskema todennäköisyys, vaan kyynelverisen ja tuskanhikisen työn ja käytännön toiston tulos. Siispä The Beatles ja All My Loving.

Julkaisun kuva tethy tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.