Perunan eksegeesi.

Kun Vincent van Gogh huhtikuussa 1885 istui hämärässä nuenenilaisessa mökissä ja luonnosteli De Grootin viljelijäperheen illallista, hän ei ollut vain tallentamassa mitään sosiaalista realismia. Hän oli tekemässä eksegeesiä. Teologisena terminä eksegeesi tarkoittaa tekstin kriittistä avaamista, sen historiallisen ympäristön, merkityskerrosten ja alkuperäisen viestin esiin kaivamista. Van Gogh, tuo kirkon hylkäämä ja Borinagen kaivoksilla itsensä loppuun kuluttanut maallikkosaarnaaja, siirsi eksegeettisen metodinsa saarnaajan hahmosya siveltimen varteen. Syntyi Perunansyöjät (De Aardappeleters), teos, joka on kaukana pelkästä kurjuuden tirkistelystä. 

Kuinka sikuri ja mukula pelastivat ihmisyyden

Maalaus on radikaali poliittinen ja hengellinen manifesti, jonka merkitys aukeaa vasta, kun analysoimme sen ”alkutekstiä” eli historian reunaehtoja. Aloittakaamme siitä, mitä teologit kutsuvat termillä Sitz im Leben – tekstin tai tässä tapauksessa maalauksen elämäntilanteesta ja historiallisesta kontekstista. Van Gogh eli ajassa, jolloin teollinen vallankumous ja kapitalismin ensipuraisu olivat jo muuttaneet eurooppalaista yhteiskuntaa. Alankomaat oli vauras siirtomaavalta, globaalin kaupankäynnin solmukohta, jonka satamiin virtasi mausteita, puuvillaa ja ennen kaikkea kahvia Hollannin Itä-Intiasta, nykyisestä Indonesiasta. Silti Nuenenin maaseudulla, kaukana Amsterdamin pörssisaleista, ihmiset elivät kädestä suuhun. Tämä ristiriita on teoksen sisäänrakennettu jännite.

Kun tarkastelemme maalausta eksegeettisesti, ensimmäisenä silmään pistää ehtoollisanalogia. Viisi hahmoa on ryhmittynyt pienen pöydän ympärille hämärässä huoneessa. Pöydällä ei ole hienoa liinaa eikä hopeisia pikareita, vaan karkea vati täynnä höyryäviä perunoita. Mutta katsokaa heidän käsiään. Ne ovat kyhmyiset, auringon polttamat ja maatyön raatamat. Van Gogh itse kirjoitti veljelleen Theolle, että hän halusi korostaa näiden ihmisten kaivaneen maata samoilla käsillä, jotka he nyt panevat vatiin. Peruna ei ole tässä vain ravintoa; se on sakramentti. Se on suora, rehellinen yhteys maaperään, luomakuntaan ja omaan työhön. Se on vastalause sille kehitykselle, jossa raha ja välikädet alkavat hallita ihmisen suhdetta elämän perusedellytyksiin.

Ja sitten pääsemme siihen kaikkein kiehtovimpaan yksityiskohtaan, joka usein ohitetaan pelkkänä arjen kuvauksena: kahviin. Kuvassa vasemmalla oleva nainen kaataa kuppeihin tummaa, höyryävää juomaa. Erityisesti yksi pöydän miehistä katsoo toimitusta silmät pyöreinä, suorastaan kahvinhimoisena. Tässä kohtaa moderni kriitikko kysyy: Miten näillä äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ihmisillä muka olisi ollut varaa siirtomaatuotteisiin? Perustuiko tämäkin vain Hollannin globaaliin kauppamahtiin? Vastaus on sekä kyllä että ei, ja se paljastaa historian ironian. Hollannin mahti kyllä toi maahan kahvikulttuurin ja teki siitä kansallisen instituution, mutta De Grootin perheen kupeissa ei suinkaan höyrynnyt mikään hienostunut Jaavan papukahvi. 

Se, mitä he joivat, oli sikurikahvia (chicoreikoffie) tai muulla tavoin jatkettua korviketta. Alankomaalaiset olivat oppineet paahtamaan ja jauhamaan sikurikasvin juuria, joista saatiin tummaa, kitkerää ja kahvia muistuttavaa juomaa murto-osalla aidon tuotteen hinnasta. Aitoa kahvia, jos sitä sattui olemaan, säästettiin kuin kultaa ja jatkettiin rukiilla, ohralla tai herneillä. Samaa poroa keitettiin uudestaan ja uudestaan, kunnes jäljellä oli vain haaleaa, lämmintä vettä.

Tämä ”kahvi” oli kuitenkin köyhille elintärkeää. Kylmässä, vetoisessa ja pimeässä mökissä kuuma juoma toi fyysistä lämpöä ja loi illuusion täydestä vatsasta. Mikä tärkeämpää, se tarjosi puhtaan vaihtoehdon, sillä vesi oli usein kaivoissa saastunutta ja sen keittäminen oli elinehto. Mutta kaikkein suurin merkitys oli henkinen. Kahvihetki toi karuun arkeen ripauksen ihmisarvoa. Se muutti pelkän selviytymiskamppailun ja energiatankkauksen sosiaaliset säännöt täyttäväksi ateriaksi.

Radikaali rehellisyys vastaan kyläyhteisön tekopyhyys

Tämä tinkimätön rehellisyys ja teeskentelemättömyys ei kuitenkaan rajoittunut vain Van Goghin siveltimenvetoihin – se oli hänen koko persoonansa ydin. Jälkeenpäin on paljastunut, että heti maalauksen valmistumisen jälkeen Vincent joutui Nuenenissa valtavan moraalisen skandaalin silmään. Pöydän ääressä istuva nuori nainen, Gordina de Groot (historiankirjoissa usein nimellä Sien), tuli naimattomana raskaaksi syksyllä 1885. Paikallinen katolinen pappi, joka inhosi kylässä pyörivää omalaatuista ja epäsovinnaista taiteilijaa, syytti heti Van Goghia lapsen isäksi ja saattoi  taiteilijan sosiaaliseen eristykseen.

Vincent oli kuitenkin äärimmäisen rehellinen mies, joka ei suostunut valehtelemaan, nöyrtymään perättömien syytösten edessä tai ottamaan muiden syntejä niskoilleen. Hän kirjoitti veljelleen Theolle tietävänsä lapsen todellisen isän Gordinan omasta suusta ja nimesi tämän erääksi papin oman seurakunnan jäseneksi. Vincent kieltäytyi pelaamasta kyläyhteisön tekopyhää peliä, mikä johti lopulta siihen, että hänen oli pakko lähteä Nuenenista. Tämän historiallisen mysteerin ja Vincentin sanojen rehellisyyden sinetöi lopullisesti joulukuussa 2022 julkaistu DNA-tutkimus. Gordinan aviottoman Cornelis-pojan ja Theo van Goghin jälkeläisten Y-DNA-profiileja vertaamalla todistettiin aukottomasti, etteivät he kuuluneet samaan isälinjaan. Vincent ei ollut valehtelija; hän puhui totta silloinkin, kun koko maailma osoitti häntä sormella.

Oliko siveltimen takana Asperger-ihminen?

Kun tarkastelemme Van Goghin ehdotonta rehellisyyttä, hänen pakonomaista, siloittelematonta suoruuttaan ja kykyään uppoutua kuukausiksi yhteen ainoaan aiheeseen, herää modernissa psykologisessa Tarkastelussa väistämättä kysymys: Oliko Vincent van Gogh autismikirjon ihminen, tarkemmin sanottuna nykyisin autismiin luettavan Aspergerin oireyhtymän edustaja? 

Monet neurobrändäystä ja psyko-elämäkertoja tutkineet tiedemiehet (kuten Friedman ja Fitzgerald) ovat analysoineet Van Goghin yli 900 säilynyttä kirjettä ja elämäkerrallista tietoa suoraan diagnostisten kriteerien valossa. Tulokset ovat hätkähdyttäviä. Jo lapsesta asti Vincent kuvattiin äärimmäisen omituiseksi, vetäytyväksi ja kykenemättömäksi ymmärtämään sosiaalisia koodeja tai ”normaalia” kouluympäristöä. Hänellä oli vaikeuksia ylläpitää tavanomaisia ihmissuhteita ilman, että hän ajautui raivoisiin konflikteihin – ei ilkeyttään, vaan siksi, ettei hän osannut tai suostunut suodattamaan ajatuksiaan.

Hänen intensiivinen, suorastaan hyperfokusoitunut tapansa pureutua taiteeseen – ja sitä ennen uskontoon – on klassinen Asperger-piirre. Hän saattoi unohtaa syömisen, pukeutua ryysyihin ja laiminlyödä fyysiset tarpeensa täysin keskittyessään siihen, mikä oli hänen mielestään totta ja olennaista. Asperger-ihmiselle valehtelu ja sosiaalinen pelailu ovat usein vieraita käsitteitä; he sanovat ja maalaavat asiat juuri niin kuin ne ovat, seurauksista välittämättä. Perunansyöjien karkea, kaunistelematon realismi ja hahmojen groteskit piirteet eivät olleet tyylittelyä – ne olivat sellaisen ihmisen suoraa havainnointia, joka katsoi maailmaa ilman neurotyypillisen yhteiskunnan sovinnaisia linssejä. 

Lopuksi

Kun tänä päivänä katsomme Perunansyöjiä, emme katso vain menneisyyden Hollantia. Katsomme peiliin. Aikana, jona yhteiskunnallinen keskustelu usein pelkistyy teknokraattiseksi tehokkuuden, talouskasvun ja globaalien markkinoiden palvonnaksi, Van Gogh muistuttaa meitä siitä, missä ihmisyyden todellinen ydin asuu. Se asuu siinä, että arvostamme rehellistä työtä, kunnioitamme luontoa ja osaamme jakaa pöydän antimia niiden kanssa, joiden kanssa tämän elämän jaamme. Oli kupissa sitten aitoa arabicaa tai maasta kaivettua sikaria. Vincent van Gogh maksoi tästä rehellisyydestään kovan hinnan – kylähullun leiman, yksinäisyyden ja sosiaalisen eristyksen – mutta historia ja moderni tiede ovat vihdoin antaneet hänelle oikeuden. AMEN.

Kirjoituksen soundtrack: ZangExpress – Wilhelmus (Het Wilhelmus)

Kun Amsterdam kääntää katseensa Nuenenin pimeisiin mökkeihin, se ei näe siellä siirtomaamahdin loistetta, vaan historian vaietun kääntöpuolen. Alankomaiden kansallislaulu, maailman vanhin laulu lajissaan, on uhoava kuvaus kunniasta, uskollisuudesta ja taistelusta vääryyttä vastaan. Mutta kun tämä ZangExpressin julkaisema, aikuisten naisten heleästi, puhtaasti ja sivistyneen hallitusti laulama opetusversio soitetaan taustaksi De Grootin perheen perunavadille, syntyy hyytävä ristiriita. Samaan aikaan, kun porvarillinen ja siisti aikuismaailma laulaa hymniä virheettömällä nuotilla kuninkaiden kunniaksi, Ruhtinas Mauritsin ja kauppakomppanioiden luoma globaali rikkaus suodattuu valtakunnan alimmille luokille vain kitkeränä sikurijuomana ja rehellisenä nälkänä.

Tämä Alankomaiden mahtipontisuuden ja kurjuuden ristiriita palauttaa mieleen toisen suuren hollantilaisen, Johan Huizingan, ja hänen kulttuurihistoriallisen pääteoksensa Keskiajan syksy. Huizinga kuvasi intohimoisesti sitä myöhäiskeskiaikaista Alankomaiden ja Ranskan elämänmuotoa, jossa arjen ankaruus, kuoleman pelko ja uskonnollinen intensiteetti kietoivat ihmiset säälimättömään syleilyynsä – ajanjaksoa, jolloin ”veren ja ruusun tuoksu sekoittuivat toisiinsa”. Huizinga kuitenkin esitti myös ankaran kritiikin tätä aikakautta kohtaan: hänen mukaansa tuon ajan ihanteet ja taide sortuivat usein pakenemaan todellisuutta lapselliseen utopiaan.

Tällainen teos on myös Het Wilhelmus – Huizeghnan luonnehdinnan mukaan pohjimmiltaan naiivi paimenlaulu, joka yrittää verhota historian veriset valtapelit ja sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet puhtaan ja viattoman idyllin kaapuun. Laulun minä-hahmona puhuu itse Oranian prinssi Vilhelm, ylhäisön suurmies, joka vakuuttaa uskollisuuttaan Jumalalle ja kuninkaalle. Vincent van Goghin sivellin puolestaan on suoraa jatkumoa sille Huizingan kuvaamalle melankoliselle ja karulle perinteelle, joka ei suostu pakenemaan tällaiseen naiiviuteen.

Mutta päästetäänpä ZangExpressin kauniit naisäänet ulos pullosta: Het Wilhelmus.

Julkaisun kuva on itse ottamani. Paikka oli tietenkin Amsterdamin van Gogh-museo. Ajankohta oli 30.09.2024 klo 17.26.