Viina- ja myrkkykaaos maailmannäyttelyiden varjossa – Pariisi 1900, St. Louis 1904 ja Lontoo 1908

Kun 1900-luku pyörähti käyntiin, paroni Pierre de Coubertinin visioima olympialiike oli vähällä kuolla pystyyn ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa. Vuosina 1900–1908 Kansainvälinen olympiakomitea hukkasi kontrollin omista kisoistaan, kun urheilutapahtumat valjastettiin jättimäisten, kuukausia kestävien maailmannäyttelyiden sivunäytöksiksi. 

Urheilu eli täydellisessä institutionaalisessa pimeydessä: säännöt olivat olemattomat, reitit villejä ja lääketieteellinen valvonta täysin tuntematon käsite. Tässä sääntelemättömässä tyhjiössä syntyi urheiluhistorian synkin, oudoimpia piirteitä saanut vaihe, jossa alkoholista, lääkkeistä ja myrkyistä tuli arkea.

Kaikki meni pieleen jo Pariisissa vuonna 1900. Kisat venytettiin toukokuusta lokakuuhun, ja organisaatio oli niin alkeellinen, etteivät monet urheilijat edes tienneet kilpailevansa olympialaisissa. Ranskalaiset järjestivät maratonjuoksun keskellä heinäkuun musertavaa, lähes 40 asteen helleaaltoa. Juoksijoille ei tarjottu virallista huoltoa, ja opasteiden puuttuessa kilpailijat harhailivat satunnaisesti pitkin Pariisin pölyisiä katuja väistellen raitiovaunuja ja pyöräilijöitä. 

Tämän dionysisen kaaoksen ikoniksi nousi ranskalainen ennakkosuosikki Georges Touquet-Daunis. Todettuaan rääkin järjettömyyden ja uupumuksen olevan ylivoimaista, hän teki jotain, mikä kuvastaa täydellisesti ajan asennetta urheilun pyhyyteen: hän keskeytti juoksunsa kylmästi, astui sisään matkan varrella olleeseen bulevardin kahvilaan ja tilasi kaksi kylmää olutta. Touquet-Daunisille urheilullinen kunnia hävisi ranskalaisen kahvilakulttuurin tarjoamalle välittömälle nautinnolle ja nesteytykselle. Vielä kisojen myöhemmissä vaiheessa, Amsterdamin kisoihin 1928 asti, maratonin virallisilla huoltopisteillä tarjottaisiin urheilijoille täysin avoimesti valkoviiniä, sillä alkoholi nähtiin ennen kaikkea puhtaana, sokeripitoisena ja hygieenisenä energianlähteenä.

Pariisin sekasorto oli kuitenkin vasta alkusoittoa kauhunäytelmälle, joka nähtiin neljä vuotta myöhemmin St. Louisissa vuonna 1904. Nämä kisat olivat peittelemättömän rasistisen ja imperialistisen maailmannäyttelyn jatke, jonka kylkeen oli järjestetty niin sanotut ”Antropologiset päivät.” Se oli nöyryyttävä karnevaali, jossa eri puolilta maailmaa tuotuja alkuperäiskansoja pakotettiin kilpailemaan oudoissa lajeissa ilman harjoitusta osoittamaan valkoisen miehen fyysistä ylemmyyttä. 

Maratonin pääjärjestäjänä toimi James Sullivan, fanaattinen urheilupomot, joka halusi testata omaa pseudotieteellistä teoriaansa ”tahallisesta kuivatuksesta”. Sullivan uskoi vakaasti, että veden juominen pitkän suorituksen aikana heikensi ihmisen fysiikkaa. Niinpä yli 32 asteen paahtavassa helteessä juostulla, kivisellä ja pölyisellä soratiereitillä oli tasan yksi ainoa vesipiste.

St. Louisin maantiestä tuli kirjaimellinen eloonjäämiskamppailu, jossa juoksijat hengittivät saattoautojen nostattamia, keuhkoja repiviä pölypilviä, pakenivat kulkukoiralaumoja ja varastivat matkan varrelta pilaantuneita omenoita nälkäänsä. Kun yhdysvaltalainen metallityömies Thomas Hicks alkoi loppumatkasta lyyhistyä maahan uupumuksesta ja nestehukasta, hänen valmentajansa turvautuivat epätoivoisiin, nykypäivän valossa rikollisiin keinoihin. Hicksille ei annettu vettä, vaan hänen suorituskykyään alettiin lennosta ruokkia salaperäisellä eliksiirillä, joka koostui raaoista kananmunan valkuaisista, ranskalaisesta brändistä ja strykniinisulfaatista – eli rotanmyrkystä, jota pieninä annoksina käytettiin tuolloin lihaksia stimuloivana piristeenä.

Myrkkycocktail muutti Hicksin eläväksi kuolleeksi: hänen ihonsa muuttui tuhkanharmaaksi, silmiin tuli tyhjä katse ja hän alkoi hallusinoida luullen maalin olevan tuhansien mailien päässä. Järjestelmän moraalittomuudesta kertoo se, että kisan toimitsijat kuvasivat hänen tuskallista etenemistään kuin ”hyvin öljytyksi koneeksi”. Viimeisillä metreillä Hicksille juotettiin vielä lisää brandyä, ja stadionille saavuttuaan hän ei enää kyennyt nostamaan jalkojaan; valmentajat kantoivat hänet maaliviivan yli samalla kun uupunut urheilija sätki jaloillaan ilmassa. Hicks julistettiin voittajaksi historian surkeimmalla maratonajalla joka oli 3 tuntia, 28 minuuttia ja 53 sekuntia. Hän selvisi hengissä vain siksi, että neljä lääkäriä pumppasi häntä täyteen vastalääkettä tunnin ajan maalin jälkeen.

Tänä kaoottisena aikana hähtiin myös Pohjolan helleenien esiinmarssi Olympian kentille. Vaikka Suomen olympiakomitea lähetti kisoihin itsenäisen joukkueen ensimmäisen kerran vasta Lontoossa 1908, suomalaisten todellinen ensiesiintyminen oli tapahtunut jo kaksi vuotta aiemmin, Ateenan vuoden 1906 ns. välikisoissa. Sinne matkasi pieni mutta kivikova suomalainen voimamiesjoukkue, jonka ehdottomina keihäänkärkinä loistivat antiikkisen tyylin kiekonheiton voittanut Verner ”Isä” Järvinen sekä kreikkalais-roomalaisen painin kultamitalisti Werner Weckman.

Erityisesti Weckman – tarkka ja pedantti diplomi-insinööri, tuleva kauppaneuvos, suurliikemies ja teollisuusjohtaja – edusti urheilumaailmassa poikkeuksellista, strategista älykkyyttä. Hän oli suuren maailman mies ja kosmopoliitti, joka osasi nauttia elämän antimista ja liikkua sivistyneissä piireissä, mutta urheiluareenalla hän luotti kurinalaiseen valmistautumiseen. Kun Weckmanilta myöhemmin kysyttiin urheilijoiden alkoholinkäyttöstä, tämä tuleva kauppaneuvos ei ryhtynyt moraaliseksi saarnajaksi tai fanaattiseksi raittiusintoilijaksi. Sen sijaan hän pudotti kysyjälle tyypillisen kuivan ironisen, suorastaan humoristisen yläluokkaisen heiton, joka kuvasti hänen pragmaattista herrasmieselämäänsä. Weckman totesi lakonisen tyynesti, että urheilussa oli ”koetettava välttää alkoholin käyttöä, erityisesti väkevien alkoholijuomien käyttöä”.

Tämä herrasmiesmäinen aforimi oli loistava, puolittain silmää iskevä kuitti aikakaudelle: se jätti takaportin auki sivistyneelle viinilasilliselle tai samppanjamaljalle oikeassa seurassa, mutta asetti samalla terävän humoristisen rajan sille hulluudelle, jota radalla sovellettiin. Se oli sivistyneen miehen hymähdys sille angloamerikkalaiselle todellisuudelle, jossa urheilijoita juotettiin kesken matkan sekaisin kuin kapakoiden takapihoilla.

Todellisuus, johon suomalaisetkin törmäsivät Lontoossa vuonna 1908, oli edelleen dionysisen kemian hallitsema. Nämä Lontoon kisat muistetaan siitä, että maratonmatka vakiinnutettiin nykyiseen 42,195 kilometrin mittaansa täysin kuninkaallisen perheen oikkujen vuoksi: lähtöviiva haluttiin siirtää Windsorin linnan ikkunoiden alle, jotta kuninkaalliset lapset näkisivät sen, ja maali suoraan kuningatar Alexandran aition eteen White City -stadionilla. Nämä ylimääräiset 385 jaardia osoittautuivat urheilijoille kohtalokkaiksi. Lontoon raskaassa ja kosteassa heinäkuun helteessä valmentajat luottivat yhä Hicksistä tuttuun reseptiin: väkevät alkoholit ja strykniini olivat suosittuja suorituskyvyn nostajia, koska niiden uskottiin antavan sydämelle lisäpotkua.

Kisan ylivoimaisessa johdossa kaksi mailia ennen maalia ollut eteläafrikkalainen Charles Hefferon teki historiaalisen virheen. Varmana voitostaan hän otti katsomosta vastaan yleisön tarjoaman lasillisen samppanjaa. Kylmä, kupliva alkoholi tyhjässä ja äärimmilleen rääkätyssä kehossa oli fysiologinen katastrofi: Hefferon sai välittömästi rajuja vatsakramppeja, Vauhti tyssäsi kävelyksi ja hän joutui katselemaan voimattomana, kuinka muut pyyhkäisivät ohi. Hänet ohitti italialainen leipuri Dorando Pietri, joka oli tankattu täyteen konjakkia ja strykniiniä. Pietri saapui stadionille 100 000 ihmisen eteen täysin sekavassa tilassa: hän kääntyi juoksemaan väärään suuntaan, tuupertui radalle viisi kertaa ja lopulta toimitsijat kantoivat hänet tajuttomana maaliin. Pietri hylättiin avustamisen vuoksi, mutta aikalaiskuvauksissa, joita kirjoitti muun muassa katsomossa istunut Sir Arthur Conan Doyle, Pietriä juhlittiin sankarina ja hänelle teetettiin kuningattaren käskystä oma hopeamalja.

Lontoon kisojen jälkeen herrasmiesjohtajat alkoivat herätä siihen, että radalla avoimesti nautitut myrkyt ja viinat alkoivat näyttää muiden silmissä barbaariselta rääkiltä, joka ei sopinut herrasmiesurheilun ihanteeseen. Lontoossa kirjattiin urheiluhistorian ensimmäinen, joskin täysin kuollut kirjain säännöistä (”Rule 4”), joka kielsi aineiden ottamisen – sääntö, jota ei tietenkään valvottu, sillä kukaan ei vain asettanut urheilijoita huumetesteihin ennen 1960-lukua. Maailmannäyttelyiden varjossa eletyt kisat osoittivat, että ennen kuin moderni urheilulääketiede ja valmennus syntyivät, Olympian alttarilla vallitsi täydellinen järjettömän anarkian aikakausi, jossa raja kultamitalin ja kuoleman välillä oli siivu viina- ja myrkkycocktailia.