Villistä menneisyydestä sääntöjen aikaan. Alkoholin ja urheilun liitto.

Ennen kuin paroni Pierre de Coubertin herätti olympialiikkeen henkiin, urheilu eli Euroopassa ja Atlantin takana omaa, jokseenkin villiä esihistoriaansa. 1800-luvulla moderni urheilu ei ollut vielä eriytynyt omaksi säännellyksi saarekkeekseen, vaan se oli orgaaninen, usein osa kansankulttuuria ja liittyivät syksyisiin sadonkorjuujuhliin. Tässä maailmassa alkoholi ja sen nauttiminen liittyivät luontevasti yhteen. Entisaikojen urhelutapahtumat eivät olisi olleet mahdollisia ilman alkoholin luomaa taloudellista moottoria. Tosin ajasta 1800-luvun lopulle saakka voidaan puhua höyrykoneesta.

Urheilun varhaiset fyysiset esikuvat muovautuivat pitkälti kelttiläisessä maailmassa, jossa Irlannin Tailteann-kisat ja Skotlannin Ylämaan kisat (Highland Games) toimivat nykyisen yleisurheilun todellisina kehtoina. Kun skotit ja irlantilaiset kokoontuivat mittaamaan paremmuuttaan moukarinheitossa tai painissa, kyseessä olivat suuret maalaismarkkinat. Viski ja olut virtasivat areenoiden reunoilla vapaasti, ja paikalliset panimonomistajat toimivat usein kisojen rahoittajina. Vedonlyöntiäkin harjoitettiin.

Urheilusuoritukset mitattiin humalaisen kansankansan karjunnan keskellä, ja voittajan palkintona oli usein tynnyrillinen paikallista mallasjuomaa. Fyysinen voima ja alkoholin huuruinen yhteisöllisyys kuuluivat erottamattomasti yhteen. Teollistuvassa Englannissa urheilu alkoi kuitenkin jakautua kahteen jyrkkään luokkakuvioon, jotka määrittivät myös suhteen alkoholiin. Kun Englannin jalkapalloliiga perustettiin kaudella 1888–1889, laji syntyi suoraan tehdaskaupunkien pubikulttuurin keskelle. Pubi oli jalkapallokulttuurin synnyinsija. Sitä vastoin yläluokka vetäytyi omiin sisäoppilaitoksiinsa, kuten Rugbyyn ja Etoniin, luomaan amatöörisääntöjä, joilla haluttiin nimenomaan puhdistaa urheilu rahasta, vedonlyönnistä ja halvan viinan hajusta. Mutta kuinka ollakaan syntyikin tunnettu paradoksi; jalkapallo on huligaanien peli jota pelataan herrasmiesten säännöillä ja rugby on peli jota pelaavat herrasmiehet huligaanien säännöillä.

Uusi maailma

Amerikkalainen urheilu, ja nyt puhutaan pääasiassa Yhduysvalloista, syntyi siirtomaa-ajan puristuksessa, jossa vapaa-aika oli ankarasti säänneltyä. 1600-luvun Uuden-Englannin puritaanit pitivät huvittelua syntinä ja sallivat vain hyödyllisen liikunnan, kuten metsästyksen. Sen sijaan eteläisissä siirtokunnissa asenteet olivat vapaampia, ja yläluokka kulutti aikaansa hevosurheilun ja kukkotaistelujen parissa – viihteen muotojen, joihin liittyi kiinteästi niin runsas rahapelaaminen kuin alkoholin virtaaminenkin. Samaan aikaan 

Amerikan alkuperäiskansat pelasivat omia perinteisiä pallopelejään, kuten lacrossen esimuotoa, jotka olivat usein osa uskonnollisia ja yhteisöllisiä riittejä. Tämä urheilun ja pyhyyden liitto näkyi äärimmilleen vietynä maanosan eteläosissa, Sierra Madren jylhissä kanjoneissa elävän tarahumara- eli rarámuri-kansan ikivanhassa kulttuurissa. Heille juokseminen ei ollut vain liikkumista, vaan elämäntapa ja yhteisöllinen riitti. Tarahumarat saattoivat juosta huarache-sandaaleissaan satoja kilometrejä vuoristoisessa maastossa. Heidän uskomattoman kestävyytensä polttoaineena toimi maissista käytetty perinteinen tesgüino-olut. Tämä hiilihydraattipitoinen corn beer ei ollut pelkkä palautusjuoma, vaan pyhä sosiaalinen liima. Ennen suuria rarajípare-juoksukilpailuja ja niiden aikana järjestetyt rituaaliset tesgüinadat – olutjuhlat – olivat yhteisön tapa kerätä voimia, hitsautua yhteen ja kunnioittaa jumaliaan. Tarahumaroille juoksu ja alkoholi eivät edustaneet moraalista rappiota, vaan pyhää tasapainoa ja kollektiivista juhlaa.

1800-luvun alkupuoliskolla teollistuminen ja kaupungistuminen mullistivat arkipäivän. Kun työaika lyheni ja kaupunkiväestö kasvoi, syntyi kysyntää kaupalliselle viihteelle. Hevoskilpailut ja työväenluokan suosima, joskus laiton paljain nyrkein käyty nyrkkeily alkoivat kerätä suuria yleisömassoja. Kapakat ja saluunat toimivat urheilun ensisijaisina pesäpaikkoina, joissa otteluita järjestettiin, vedonlyöntiä pyöritettiin ja sankareita juhlistettiin. Todelliseksi käännekohdaksi muodostui vuosisadan puoliväli, jolloin New Yorkissa kehitettiin modernin baseballin säännöt. Brittiläistä krikettiä tietoisesti vierastaneet amerikkalaiset adoptoivat lajin omakseen. Yhdysvaltain sisällissota (1861–1865) toimi lajin lopullisena kiihdyttimenä, sillä sotilaat pelasivat baseballia rintamaleireillään ja levittivät sen sodan jälkeen maan jokaiseen kolkkaan.

1870-luvulta 1890-luvun alkuun urheilu siirtyi institutionalisoitumisen ja ammattilaistumisen aikakauteen, jolloin viina ja urheilu ajautuivat avoimeen törmäyskurssiin. Eliitin perustama baseballin National League yritti vuonna 1876 luoda lajille porvarillista salonkikelpoisuutta kieltämällä alkoholin myynnin katsomoissa ja ottelut sunnuntaisin. Vastareaktiona panimo- ja tislaamonomistajat perustivat vuonna 1882 kilpailevan American Association -liigan – pilkkanimeltään ”Beer and Whiskey League” – joka houkutteli siirtolaisia ja työväenluokkaa nimenomaan halvalla oluella ja sunnuntaipeleillä. Samoihin aikoihin maan eliittiyliopistoissa syntyi amerikkalainen jalkapallo, jonka Walter Camp muokkasi 1880-luvulla rugbysta omaksi lajikseen esittelemällä aloitussyötön ja yrityssarjat. 

Aikakauden kruunasi vuosi 1891, jolloin James Naismith keksi koripallon helpottamaan Uuden-Englannin pitkiä talvia. Kolmessa vuosisadassa satunnaiset kyläpelit ja paheksutut harrastukset olivat muuttuneet säännellyiksi suurlajeiksi, joiden liepeillä käytiin jatkuvaa kamppailua amerikkalaisen yhteiskunnan moraalisesta suunnasta.

Vanha maailma

Manner-Euroopassa suhde urheiluun ja alkoholiin sai tyystin toisenlaiset, kansalliset kulttuuripiirteensä. Ranskassa moderni urheilu syntyi pitkälti varhaisen kilpapyöräilyn kautta, kuten vuonna 1891 perustetussa raskaassa Pariisi–Brest–Pariisi-ajossa. Varhaiset ranskalaiset pyöräilijät eivät tunteneet urheilutiedettä, vaan päiviä kestäneissä koitoksissa ajajat tukeutuivat maaseudun paikallisiin bistroihin ja kahviloihin, jotka toimivat käytännöllisinä.  huoltopisteinä. Pyöräilijät tankkasivat suorituksen aikana punaviiniä ja olutta saadakseen kaloreita, sekä konjakkia turruttamaan jalkojen raastavan kivun ja yön kylmyyden. Viini nähtiin Ranskassa lääkinnällisenä ja puhtaana energianlähteenä, ei suoritusta heikentävänä paheena.

Samaan aikaan Saksan urheiluhistoriaa hallitsi isänmaallinen ja militaristinen Turnen-voimisteluliike. Vaikka voimistelukentillä vaadittiin preussilaista sotilaallista kuria ja tiukkaa ruumiinhallintaa, harjoitusten jälkeen saksalainen voimistelukulttuuri siirtyi suoraan oluttupiin (Bierhalle). Kansallisen ihanteen mukaan kurinalainen ruumiinkulttuuri ja raskaat yhteisölliset olutjuhlat kuuluivat saumattomasti yhteen. Olut oli saksalaiselle urheilijalle nestemäistä leipää ja palautusjuomaa, joka sulatti sotilaallisen kurin veljeydeksi.

Etelä-Euroopassa, Italiassa ja Espanjassa, urheilu eli vielä tiukemmin kiinni ikivanhoissa kansanpeleissä ja tavernoissa.  Italiassa kaupunkien areenat täyttyivät, kun pelattiin äärimmäisen suosittua Pallone col bracciale-pallopeliä. Pelien ympärillä pyöri valtava vedonlyönti, ja tapahtumat olivat bakkanaalisia kansanjuhlia, joissa osterioiden eli paikallisten viinitupien pöytäviini toimi katsojien ja urheilijoiden yhteisenä polttoaineena. Italialaisessa kulttuurissa viini oli elintarvike, jota ilman fyysistä ponnistusta ei voitu kuvitella tehtävän. Espanjassa sama intohimo kietoutui Baskimaan Pelota-peleihin sekä härkätaistelukulttuurin (Corrida) institutionalisoitumiseen, joka vaati toimijoiltaan äärimmäistä akrobatiaa ja fyysistä treeniä. Baskimaan siideri (sidra) ja etelän viinit sekä vahvat anisuutteilla ryyditetty viina tavernoissa loivat maaperän, jossa fyysinen rohkeus, kuoleman uhmaaminen ja alkoholin tuoma pelottomuus kietoutuivat yhteen ennen areenalle astumista.

Sääntelyn aika koittaa

Villi aikakausi joka jatkui pitkälle 1800-luvun loppupuolelle olii, jolloin urheilu oli vielä vapaata virallisten komiteoiden sääntelystä. Se oli rosoinen, humalainen ja rosoinen aikakausi, joka osoitti kautta Euroopan, että ennen kuin urheilusta tehtiin Olympian alttarilla kurinalainen uskonto, se oli syntynyt kapakoiden, markkinoiden, bistrojen ja viskin- sekä viininhuuruisten kansanjuhlien maaperästä.

Moderni olympialiike ei todellakaan syntynyt tyhjiöön, vaan paroni Pierre de Coubertinin hanke astui 1890-luvulla maailmaan, jossa organisoitu, säännelty ja osin täysin ammattimainen urheiluelämä oli jo saavuttanut valtavat mittasuhteet. Kun Ateenan ensimmäisiä olympiakisoja vietettiin vuonna 1896, kansainvälinen ja kansallinen urheilukoneisto pyöri Atlantin molemmin puolin kovaa vauhtia. Englannissa jalkapalloliiga (Football League) oli pyörinyt täysiverisenä ammattilaissarjana jo kaudesta 1888–1889 alkaen, ja Yhdysvalloissa baseballin ammattilaisliigat sekä yliopistojen yleisurheilujärjestöt tuottivat kurinalaisesti valmennettuja urheilijoita. 

Tästä kehityksestä hyvänä osoituksena toimi Bostonin maraton, joka juostiin ensimmäisen kerran vuonna 1897. Vaikka se sai välittömän kipinän Ateenan kisojen maratonjuoksusta B.A.A.:n valmentajan John Grahamin palattua Atlantin yli kotiin, se asettui suoraan osaksi Yhdysvaltojen jo ennestään vahvaa, itsenäistä ja pitkälle kehittynyttä juoksukulttuuria, jossa urheilusuorituksia mitattiin virallisilla kriteereillä ilman kansainvälisten komiteoiden holhousta.

Tässä valossa katsottuna paroni de Coubertinin herättämä olympialiike ei suinkaan luonut urheilua tai sen sääntöjä, vaan se näyttäytyy historian suuressa kaaressa vain yhtenä oman aikansa elitistisenä pr-hankkeena ja ideologisena uomana. Urheilun todellinen organisoituminen ja siirtymä villistä kansankulttuuristasta säännellyksi toiminnaksi oli tapahtunut jo aiemmin, ja se kiihtyi voimakkaasti 1860-luvulta alkaen huipentuen nimenomaan 1880-luvulla, jolloin perustettiin suuret kattojärjestöt kuten Yhdysvaltojen Amateur Athletic Union (AAU) vuonna 1888. 

Teollisuusyhteiskunnan vaatimus kurinalaisuudesta ja tehokkuudesta synnytti kattojärjestöt, sääntökirjan ja sarjarakenteet pitkälti olympialiikkeen ulkopuolella.  Coubertinin hanke oli yläluokan yritys kaapata tämä jo valmiiksi kukoistava, dynaaminen ja osin kaupallistunut urheilumaailma, ja pakottaa se herrasmiesmäisen amatööri-ihanteen ja aristokraattisten salonkien kontrolloituun muottiin.  Ainekset konfliktiin ja kummallisiin näytöksiin olivat leivottu hankkeen rakenteisiin.

Kirjoituksen soundtrack. The Dubliners: The Rocky Road to Dublin (Vuoden 1964 alkuperäinen levytys). Perinteinen irlantilainen kansanlaulu. Tuotannosta vastaa Nathan Joseph.

Tämä kirjoitus oli osa laajempaa kirjoitussarjaa, sen toinen osa. Aikaisemmin on ilmestynyt.

12.09.2026 Olympialaiset ja alkoholi. vol I. Dionysoksen varjo ja antiikin kisat.

19.09.2026 Olympialaiset ja alkoholi. vol II. Herrasmiesten väriviinat ja työläisten kansantisleet – Yläluokan alkoholisnobismi ja amatööri-ideologia

Julkaisun otsikkokuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.