Herrasmiesten väriviinat ja työläisten kansantisleet. Olympialaiset ja alkoholi. vol.2.

Nykyaikaisen olympialiikkeen synnystä 1800-luvun lopulla (Ateena 1896) aina ensimmäisen maailmansodan kynnykselle asti Kansainvälistä olympiakomiteaa (KOK) hallitsi hyvin kapea, itsetietoinen ja varakas ryhmä. Olympia-aatteen isä, paroni Pierre de Coubertin, keräsi ympärilleen kreivejä, paroneja, herttuoita ja maita omistavia aristokraatteja. Nämä herrasmiehet eivät olleet pelkästään urheilujohtajia, vaan he olivat yläluokan edustajia, jotka määrittelivät urheilun moraalisen koodiston oman elämäntapansa pohjalta. Tässä maailmankuvassa suhde alkoholiin ja fanaattinen vaatimus absoluuttisesta ”amatööriydestä” kietoutuivat yhteen tavalla, joka halveksi avoimesti rahvasta ja työläisluokkaa.

Ylimysten jalot viinit vs. rahvaan paheellinen humala

Olympialiikkeen perustajaisien suhde alkoholiin oli kaikkea muuta kuin raitis, ja se oli äärimmäisen luokkatietoinen. Paroni de Coubertin ja hänen aateliset kollegansa pitivät alkoholin sivistynyttä nauttimista osana ylimysmäistä kulttuuria, syntymäoikeutenaan ja herrasmiehen merkkinä. KOK:n viralliset istunnot ja kisojen juhlaillalliset olivat loisteliaita tilaisuuksia, joissa pöydät notkuivat kalleimpia ranskalaisia viinejä, samppanjaa, ikääntyneitä konjakkeja ja hienoja portviinejä

Tälle aristokraattiselle piirille laadukas alkoholi oli seurustelujuoma, joka kuului sivistyneeseen diplomatiaan ja hovikulttuuriin. Se oli sen ajan lääketieteellisesti ja kulttuurisesti hyväksytty nautinto, joka osoitti kuluttajansa hyvää makua ja kykyä hallita itsensä.

Samaan aikaan nämä samat ylimykset katsoivat tavallisen kansan, työläisten ja maaseudun köyhien alkoholinkäyttöä syvällä inholla ja moraalisen ylemmyydentunnon vallassa. Teollisuustyöläisten halpa olut tai ginin ja paloviinan kaltaiset tisleet nähtiin pelkkänä eläimellisenä, paheellisena ja sivistymättömänä humalahakuisuutena. Jos työläinen joi, se oli merkki moraalisesta rappeutumisesta ja kurittomuudesta. Jos aatelinen joi samppanjaa, se oli jaloa elämänasennetta.

Amatööriys: Taloudellinen ja sosiaalinen suojamuuri

Tämä moraalinen kaksoisstandardi heijastui suoraan olympialiikkeen pyhimpään lehmään: amatöörisääntöön. Nykyään amatööriys ymmärretään usein pelkkänä harrastelijaisuutena, mutta 1900-luvun alussa se oli merkittävässä asemassa yläluokan ideologiassa.

Amatööriys oli tavallaan aatelisten ja rikkaan yläluokan yksinoikeus. Paroneilla ja kreiveillä oli perittyä varallisuutta, maata ja sijoituksia, joiden turvin he saattoivat harjoitella ratsastusta, miekkailua, tennistä tai purjehdusta kaiken päivää tarvitsematta koskaan tehdä ruumiillista työtä elantonsa eteen. Urheilu oli heille jaloa vapaa-ajanviettoa, jossa kilpailemisen ainoa hyväksyttävä palkinto oli kunnia ja ylimmässä muodossaan Olympian alttarin laakeriseppele.

Jos tavallinen työläinen, nousukasmainen käsityöläinen tai köyhä maalainen halusi edetä sosiaalisesti urheilun avulla tai vaati korvausta menetetystä työajastaan voidakseen kilpailla, häntä pidettiin välittömästi vulgäärinä ja tuomittavana ammattilaisena. Jos urheilija otti vastaan pienenkin rahasumman, matkakorvauksen tai vaikkapa tavarapalkinnon (kuten Jim Thorpe, joka menetti vuoden 1912 mitalinsa pelattuaan muutaman kymmenen dollarin edestä puoliammattilaista baseballia), olympiayhteisö tuomitsi hänet moraalittomaksi rahanmetsästäjäksi.

Alkoholi amatööriyden mittarina

Tämä luokkajako näyttäytyi puhtaimmillaan siinä, miten alkoholin käyttöä valvottiin ja arvioitiin suorituspaikoilla. Yläluokan lajeissa – kuten miekkailussa, ammunnassa ja ratsastuksessa – herrasmiesurheilijoiden oli täysin sallittua, jopa odotettua, ottaa lasillinen konjakkia tai samppanjaa juuri ennen hienoa suoritusta ”hermojen rauhoittamiseksi”. Se oli osa hienostunutta harrastustoimintaa.

Sitä vastoin lajeissa, joihin työläistaustaiset miehet usein hakeutuivat – kuten nyrkkeilyssä, painissa tai maratonjuoksussa – alkoholinkäyttöön tai nesteytykseen katsottiin usein sormien läpi vain silloin, kun kyseessä oli eksoottinen tai hullunkurinen sankaritarina (kuten Spyridon Louisin ns. viinilasi Ateenassa 1896). Mutta jos työläisurheilija jäi kiinni humalatilasta tai käytti alkoholia tavalla, joka ei sopinut herrasmiesklubin etikettiin, hänet leimattiin välittömästi ”luokattomaksi” ja urheiluun kelpaamattomaksi ainekseksi.

Perustajaisät loivat järjestelmän, jossa herrasmies sai juoda herrasmiehen juomia ja urheilla herrasmiehen rahoilla. Urheilun ammattilaistumista ja rahvaan nousua urheilun avulla vastustettiin fanaattisesti, koska sen pelättiin tuovan olympialiikkeeseen ”katujen moraalin” – eli saman rahan, työn ja halvan viinan hajun, jota yläluokka yritti omissa suljetuissa salongeissaan ja herrasmiesklubeissaan paeta.

Tapaus Avery Brundage

Avery Brundage oli mies, joka yritti koko elämänsä ajan olla paavillisempi kuin paavi itse, suojellessaan eurooppalaisen aristokratian luomaa amatööri-ideologiaa. Kivenhakkaajan poikana Detroitissa syntynyt ja varhaislapsuudessaan isän hylkäämäksi joutunut Brundage kantoi takaraivossaan syvää sosiaalista kompleksia. Vaikka hän loi myöhemmin rakennusyrityksellään Chicagossa jättimäisen omaisuuden ja nousi miljonääriksi, hän koki Kansainvälisessä olympiakomiteassa (KOK) olevansa aina amerikkalainen nousukas vanhan maailman herttuoiden, paroneiden ja kreivien keskellä. Tämän vuoksi hän hakeutui pakonomaisesti eurooppalaisen yläluokan suosioon, keräsi statussymboleiksi miljoonaluokan itämaisen taidekokoelman ja avioitui lopulta 85-vuotiaana itseään puolet nuoremman saksalaisen prinsessan, Mariann von Reussin, kanssa toteuttaakseen elinikäisen unelmansa aatelisuudesta.

Tämä jatkuva tarve todistella omaa ylemmyyttään kietoutui tiukasti hänen rooliinsa olympialiikkeen pyhänä moraalinvartijana. Kun Euroopan aito aatelisto – kuten Brundagen suurin kilpakumppani ja KOK-vastustaja Exeterin markkiisi Lordi Burghley – kantoi asemansa luonnostaan ja nautti sen tuomasta elämästä, Brundage rakensi amatöörisäännöistä itselleen ehdottoman uskonnon. Hän halusi osoittaa olevansa henkisesti ja moraalisesti valmis herrasmiesklubin johtoon. Urheilu oli hänelle puhdasoppinen alttari, josta oli karsittava pois kaikki maallinen saastutus, kuten raha, ammattilaisuus ja ennen kaikkea työläisluokkainen kurittomuus.

Tämä sama äärimmäinen kontrollintarve ja luokkatietoisuus määrittivät myös Brundagen suhdetta alkoholiin ja urheilijoihin. 

Hänen oma alkoholinkäyttönsä oli tarkkaan säännösteltyä; hän nautti hienostuneesta elämästä ja luksushotelleista, mutta joi vain satunnaisen lasillisen laatuviiniä tai saksalaista olutta iltaisin, eikä koskaan humaltunut. Urheilijoille hän sen sijaan oli säälimätön kurinpitäjä, joka näki bakkanaalit ja juhlimisen puhtaan amatööri-ihanteen suorana turmeluna. Hänen johdollaan Yhdysvaltain joukkueesta erotettiin laivamatkalla kohti Berliinin vuoden 1936 kisoja maan suurin uimatähti Eleanor Holm, jonka ainoa rikos oli samppanjan nauttiminen laivan juhlissa. KOK:n puheenjohtajana Brundage vastusti fanaattisesti urheilun kaupallistumista ja piti alkoholi- tai tupakkamerkkien liittämistä olympiarenkaisiin pyhäinhäväistyksenä.

Brundagen elämäntyön ja KOK-uran dramaattinen loppunäytös nähtiin Sapporon talvikisoissa vuonna 1972, jolloin hänen pyhä sotansa ammattilaisuutta vastaan huipentui Karl Schranzin tapaukseen. Itävallan suurin hiihtosankari Schranz suljettiin kisoista KOK:n äänestyksessä, koska hän oli poseerannut mainoslogoissa ja arvostellut Brundagen edustamaa yläluokkaista amatööri-ideologiaa. Tapaus herätti Itävallassa niin valtavan raivon, että kun eräs paikallinen panimojohtaja meni lähettämään Brundagelle ystävällisen sähkeen, kansa julisti tämän omistaman Schwechater-oluen boikottiin ”Juudas-oluena”. Kapakat kieltäytyivät myynnistä, olutta kaadettiin kaduille ja maan suurin panimo ajautui välittömästi syvään taloudelliseen kriisiin.

Aateliston myöhemmät vaiheet ja merkitys olympialiikkeessä

Kansainvälisen olympiakomitean ensimmäisinä vuosikymmeninä aina 1940-luvulle asti järjestö pysyi tiukasti eurooppalaisen yläluokan hallussa. Paroni de Coubertin edustaman tietoisen toiminnan seurauksena komitean ydin koostui kreiveistä, paroneista ja herttuoista, joiden aatelisarvot toivat järjestölle sen kaipaamaa poliittista riippumattomuutta ja painoarvoa. Alkuaikoina jopa kolmasosa tai lähes puolet komitean jäsenistä kantoi jonkinlaista titteliä, ja puheenjohtajina toimivat vuorollaan kreikkalainen Demetrios Vikelas, de Coubertin itse sekä belgialainen kreivi Henri de Baillet-Latour.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika, dekolonisaatio ja kylmän sodan geopoliittiset muutokset kuitenkin murskasivat tämän vanhan maailman rakenteen. Järjestön oli pakko laajentua Euroopan ulkopuolelle, jolloin jäsenistöön virtasi diplomaatteja, liikemiehiä ja entisiä urheilijoita. Perinteisen perintöaateliston suhteellinen osuus romahti jäsenmäärän kasvaessa yli sataan, ja siniveristen ehdoton valta-asema siirtyi historiaan.

Vaikka tittelit menettivät suoran valtansa, aateliston ja kuninkaallisten side olympialiikkeeseen on säilynyt erityisen vahvana verrattuna muihin kansainvälisiin järjestöihin. 

Nykyäänkin KOK:ssa istuu useita hallitsevien tai entisten hallitsijasukujen edustajia, kuten Monacon ruhtinas Albert II, Luxemburgin suurherttua Henri ja Ison-Britannian prinsessa Anne. Heidän roolinsa on kuitenkin muuttunut: paikka ei enää periydy automaattisesti sukupuun perusteella, vaan vaatii tiukan hakuprosessin, ja useimmilla heistä on takanaan omakohtainen tausta todellisina olympiaurheilijoina.

Tämän modernin kuninkaallisen eliitin suhde alkoholiin on niin ikään kokenut täydellisen suunnanmuutoksen. Sosiaalisen median ja jatkuvan julkisen valvonnan aikakaudella he eivät voi enää vetäytyä suljettujen herrasmiesklubien suojaan nauttimaan konjakkejaan. Nykyajan olympia-aateliset edustavat bränditietoista pragmaattisuutta. Alkoholi on heille julkisesti vain symbolinen elementti – kuten maljan nostamista virallisilla illallisilla tai samppanjapullon avaamista voitonjuhlissa. Vanhan ajan pöyhkeä aristokraattinen alkoholisnobismi on korvautunut urheilun nykyisellä kurinalaisuudella, jossa kuninkaallisetkin KOK-jäsenet esiintyvät ensisijaisesti huippu-urheilubrändin siisteinä ja ammattimaisina kasvoina.

Kirjoituksen soundtrack: Edelweiss (Vuoden 1965 alkuperäinen levytys). Sävellys Richard Rodgers, sanat Oscar Hammerstein II. Orkesterinjohdosta vastaa Irwin Kostal.

Tämän toisen osan soundtrackiksi on valittu musikaalihistorian haikein ja tunnetuin alppiteema, joka kantaa itävaltalaisen vuoristokukan nimeä. Sävellys riisuu olympiahistorian suurista dramatiikoista kaiken ylimääräisen uhon ja tuo tilalle puhtaan, lähes pysähtyneen nostalgian.

Kappale rakentuu herkän akustisen kitaran ja Christopher Plummerin (jonka äänen jälkiäänitti Bill Lee) matalan tulkinnan varaan. Se heijastaa sitä Alppien maisemaa, jonka keskellä tämän luvun dramaattisimmat loppuhetket koettiin – aina Karl Schranzin Sapporo-skandaalista ja sitä seuranneesta itävaltalaisen panimon ”Juudas-olut” -boikotista aina Avery Brundagen omiin viimeisiin elinvuosiin Garmisch-Partenkirchenissä. Teos sopii osan II loppunostoksi, sillä se soi kuin hiljainen joutsenlaulu sille vanhalle, kadonneelle maailmalle, jota KOK-eliitti turhaan suojella. Siispä laulu Edelweiss elokuvasta Sound of Music.

Tämä kirjoitus oli osa laajempaa kirjoitussarjaa, sen toinen osa. Aikaisemmin on ilmestynyt.

12.09.2026 Olympialaiset ja alkoholi. vol I. Dionysoksen varjo ja antiikin kisat.

Julkaisun otsikkokuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.