Puheenvuoro-blogit
ETYK-vuoden 1975 salaperäisten piruettien jälkiselvittelyn pyörteet
*
”Urmaksen kirjan mukaan vuonna 1975 Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford kieltäytyi saapumasta Helsingissä kesällä 1975 järjestettyyn ETYK-huippukokoukseen jos KGB:n pääministeriksi junailema Sorsa olisi kokouksen aikana tässä tehtävässä. Presidentti Kekkonen joutui sen vuoksi hajottamaan toukokuussa 1975 eduskunnan ja Sorsan tilalle pääministeriksi tuli kesäkuussa Keijo Liinamaa.”
*
Miten se oikeasti meni?
Pieni ja lyhyt kurssi sen selvittämiseksi
Esittämänii lainaus kuvaa suoraan kauppatieteiden tohtori ja lentokapteeni Heikki Urmaksen vuonna 2010 julkaisemassa Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät -kirjassa esitettyä väitettä, jota valtaosa historioitsijoista ja virallisista asiakirjalähteistä pitää salaliittoteoriana ja epäuskottavana tulkintana. [1, 2]
Vaikka 1970-luvun Suomi oli Neuvostoliiton ja idänsuhteiden paineessa, vakiintunut historiankirjoitus ja avatut arkistot (mukaan lukien CIA:n julkiset raportit) tarjoavat huomattavasti painavampia, arkisempia selityksiä vuoden 1975 tapahtumille. [1, 2]
Alta voit lukea keskeisimmät huomiot ja vastatodisteet väitteeseen liittyen:
1. Hallituksen kaatumisen todelliset syyt
- Talouskriisi ja sisäiset riidat:Kalevi Sorsan ensimmäinen enemmistöhallitus hajosi toukokuussa 1975 sisäisiin, poikkeuksellisen repiviin erimielisyyksiin. Keskusta ja SDP ajautuivat pahaan riitaan etenkin maatalouspolitiikasta ja niin sanotusta maapaketista. [1]
- Kekkosen sisäpoliittinen peli: Presidentti Urho Kekkonen käytti tilannetta hyväkseen, hajotti eduskunnan ja nimitti Keijo Liinamaan virkamieshallituksen. Kekkonen halusi varmistaa, että ETYK-konferenssin aikana Suomessa vallitsi työrauha, eikä vaalitaistelu tai hallituskriisi häirinnyt hanke-esittelyä. [1, 2, 3] – Suomen poliittiseen elämään on jäänyt Kekkosen kommentti: ”Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan”.
2. Yhdysvaltain ja Gerald Fordin todellinen linja
- Innokkuus osallistua: Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger olivat erittäin sitoutuneita ETYK-prosessin loppuunsaattamiseen. Kyseessä oli supervaltojen liennytyspolitiikan huipentuma, jota Yhdysvallat ei olisi jättänyt väliin Suomen sisäpoliittisten henkilövaihdosten vuoksi. [1, 2] – Monet läntiset srvioijat pitivät ETYK-hanketta enemmänkin Neuvostoliiton varhaisen esityksen jatkotoimena, jossa Suomen presidentti toimi edeskäypänä, eräänlaisena puoluettomuuspolitiikan hovimestarina. Toisaalta Länsi näki mahdollisuuden jäädyttää Neuvostoliiton painetta etupiirin maihin ja muuallekin, lukitsemalla 8.5.1945 tilanteen silleen. Neuvostoliitossa monet suslovilaisuuden pistämät pitivät prosessia kyseenalaisena, joskin voimakkaasti ajettuna myös kiikun-kaakun -tilanteessa sen nähtiin tarjoavan myönteisiä vaikuttamiskeinoja, – täysin tajuamatta kolmannen korin ”aikapommiominaisuutta”.
- Ei tukea CIA-raporteista: Julki tulleista CIA:n muistioista tai Yhdysvaltain kansallisarkiston (NARA) dokumenteista ei löydy mitään viitteitä siitä, että Ford olisi asettanut Sorsan henkilön kynnyskysymykseksi. Diplomaattisuhteissa Sorsaa pidettiin vasemmistolaisuudestaan huolimatta pragmaattisena länsimielisenä sosiaalidemokraattina, ei KGB:n nukkena. – Varsin tuoreeltaan vuodettiin ETYK-iltamien kaveripuheista sekin, miten livästi humaloitunut Brezhnev oli kaulaillut Fordia ja luvannut hänelle ”kaiken mahdollisen Kremlin tuen” tuleviin, vuoden 1976 prsidentinvaaleihin, johon pidättyväinen Ford oli suhtautunut vain lievästi hymähdellen, mutta Ford oli kohta yöllä jälkipalaverissa karusti vedetty maan pinnalle: pelkkä tieto Kremlin lupaamasta ”kaiksesta mahdollisesta” tuesta vaaleissa olisi kuoleman suudelma, ja siksi tämä tieto leimattiin tuoreeltaan huhuksi, joka tuli tappaa syntykoppaansa Helsingin Kaivopuiston nurmilolle, missä ei suinkaan onnistuttu, mutta jostain syystä aihe ei pahemmin häirinnyt Fordin vaalikampansan lonksuttelevaa eteemistä, mikä oli pieni ilo, siihen nähden että tuntematon maapähkinfarmari ”Smile” Cartenr tuli ja voitti vaalit. Ford jatkoi poliitikkona, joka oli ollut presidenttin, vaikka ”ei koskaan voittanut yhtään vaalia”.
3. Urmaksen muiden väitteiden herättämä epäluottamus
- Historioitsijat suhtautuvat Heikki Urmaksen teokseen erittäin kriittisesti, koska se sisältää useita poikkeuksellisen lennokkaita väitteitä, joille hän ei esittänyt pitäviä todisteita. [1, 2]
- Urmas väitti muun muassa KGB:n murhanneen poliitikot Väinö Leskisen ja Paul Paavelan sekä pääministeri Keijo Liinamaan. Liinamaan oma perhe on julkisesti tyrmännyt nämä väitteet. Esimerkiksi Liinamaan poika, eversti evp. Jukka Liinamaa, on vahvistanut isänsä kuolleen täysin luonnollisesti synnynnäiseen sydänvikaan. [1]
Yhteenveto
Tekstissä mainittu [Urmaksen] teoria on historiankirjoituksen valossa perätön. Sorsan hallitus kaatui Suomen omaan talous- ja sisäpolitiikkaan, ja Kekkonen rakensi Liinamaan hallituksen varmistaakseen ETYK:ille vakaan poliittisen taustan – ei siksi, että Gerald Ford olisi uhannut boikotoida kokousta. [1, 2, 3]
*
Lisälauseet
Kerron tässä kaikki olennainen mitä CIA:n dokumentit todellisuudessa kertoivat Suomen vuoden 1975 tilanteesta? Kerron myös kaikki jokaista suomalaista nimeltä mainittua poliitikkoa koskevat tiedot. Oliko CIA:lla hajua Suomalaisiin poliitikkoihin Neuvostoliiton ja KGB:n ynnä muiden sikäläisten elinten muodostamasta uhkasta tai uhkaskenarioista. Aiottiinko CIA:n tietojen mukaan joku/jotkut murhata tai muutoin ajaa sivuraiteelle?
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun (CIA) julkiseksi tulleiden asiakirjojen mukaan Suomen vuosi 1975 näyttäytyi kriittisenä taitekohtana, jossa korostuivat ETYK-isännöinti, presidentti Urho Kekkosen suvereeni valta-asema sekä Neuvostoliiton ja KGB:n poikkeuksellisen syvä soluttautuminen Suomen poliittiseen järjestelmään.
CIA:lla oli erittäin tarkka kuva idän luomasta uhasta, mutta raakojen salamurhien sijaan dokumentit kuvaavat hienovaraisempaa, poliittista eliminointia ja ”sivuraiteelle ajamista”. [1]
Alta löydät tiiviin yhteenvedon asiakirjojen keskeisestä sisällöstä ja niissä mainituista suomalaisista avainpoliitikoista.
1. Suomen tilanne vuonna 1975 CIA:n silmin
-
- ETYK-menestys ja paine: Vuoden 1975 Helsingin ETYK-kokous (CSCE) oli Suomelle diplomaattinen voitto, mutta CIA analysoi Neuvostoliiton pyrkivän käyttämään sopimuksen ”rajojen muuttumattomuus” -pykälää sementoidakseen etupiirinsä, johon Suomikin de facto luettiin. [1, 2]
- Kaksinaamainen suomettuminen: CIA määritteli Suomen tilanteen ”vapaaehtoiseksi itsesensuuriksi”. Raportit kuvaavat, kuinka Suomi vältti kaikkea Moskovan ärsyttämistä säilyttääkseen kauppasuhteet ja nimellisen itsenäisyytensä. [1, 2]
- Sisäpoliittinen kriisi: Kekkosen hajotettua eduskunnan ja maassa istuessa Keijo Liinamaan virkamieshallitus, CIA piti Suomen sisäpolitiikkaa poikkeuksellisen hauraana ja alttiina Neuvostoliiton sanelulle. [1]
2. CIA:n tiedot KGB:n ja Neuvostoliiton uhkaskenaarioista
CIA oli erittäin hyvin perillä Neuvostoliiton ja sen tiedusteluelinten (KGB, GRU) vaikutusvallasta. [1]
-
- ”Idän veto-oikeus”: CIA analysoi Moskovalla olevan pysyvä de facto veto-oikeus Suomen hallituskokoonpanoihin vuodesta 1958 (yöpakkaskriisi) lähtien. CIA totesi, ettei Suomeen voida muodostaa hallitusta, jota Kreml ei hyväksyisi. [1]
- Poliittinen manipulointi suorien murhien sijaan: CIA:n papereista ei löydy viitteitä fyysisistä salamurhasuunnitelmista Suomessa vuoden 1975 kontekstissa. Sen sijaan dokumentit kuvaavat ”luonteenmurhia” [s.o. luonnemurha, vh] ja poliittista marginalisointia. KGB ajoi sivuraiteelle kaikki ne poliitikot, jotka eivät olleet suotuisia idänsuhteille, käyttämällä kiristystä, suoria diplomaattisia uhkauksia ja taloudellisia pakotteita. [1]
3. Nimeltä mainitut suomalaiset poliitikot CIA-raporteissa
CIA:n raporteissa analysoitiin suomalaispoliitikkoja sen mukaan, miten he suhteutuivat Kekkosen linjaan ja Neuvostoliittoon:
-
- Urho Kekkonen: Raporttien ehdoton keskipiste. CIA piti häntä taitavana pragmaatikkona, joka kykeni lypsämään idältä myönnytyksiä vastineeksi YYA-sopimuksen jatkamisesta (kuten kauppaoikeudet länteen ja ”neutraliteetti”-termin käytön). Toisaalta CIA huomioi Kekkosen luoneen autoritaarisen järjestelmän, jossa hän käytti omia KGB-taustaisia salaisia kanaviaan (kuten Viktor Vladimirovia) ohittaakseen Suomen virallisen ulkoasiainhallinnon. [1, 2, 3, 4]
- Ahti Karjalainen: CIA seurasi tiiviisti Kekkosen kruununprinssiksi kaavaillun Karjalaisen toimintaa. Hänet nähtiin raportoissa Moskovalle erittäin mieluisana ja myöntyväisenä hahmona, jonka poliittista tulevaisuutta Neuvostoliitto pyrki aktiivisesti tukemaan varmistaakseen otteensa Suomesta Kekkosen väistyessä.
- Kalevi Sorsa: Sosiaalidemokraattien johtohahmo Sorsa herätti CIA:ssa huomiota. CIA analysoi raportoissaan Moskovan nuivaa suhtautumista SDP:hen ja sitä, kuinka Sorsan oli jatkuvasti todistettava ”Moskovan-kelpoisuutensa”. CIA pani merkille Sorsan tasapainoilun länsimaisen sosiaalidemokratian ja idän reaalipoliittisten vaatimusten välillä. [1]
- Johannes Virolainen: Keskustapuolueen sisäisessä valtapelissä Virolainen nähtiin Kekkosen ja Karjalaisen haastajana. CIA:n asiakirjat osoittavat tiedustelupalvelun tunnistaneen, että Neuvostoliitto suhtautui Virolaiseen epäluuloisesti ja pyrki pelamaan häntä ulos merkittävistä ulkopoliittisista tehtävistä Karjalaisen eduksi.
- Tuure Junnila & Georg C. Ehrnrooth: Nämä oikeistolaiset (Kokoomus / Perustuslaillinen Kansanpuolue) ja vahvasti neuvostovastaiset poliitikot mainitaan esimerkkeinä henkilöistä, jotka Moskovan painostuksesta ja Kekkosen myötävaikutuksella oli ajettu täysin sivuraiteelle valtakunnanpolitiikan ytimestä. CIA totesi heidän olevan poliittisessa paitsiossa, koska heidän läsnäolonsa hallituksessa olisi katkaissut Suomen ja Neuvostoliiton välit. [1]
- Tässä kontekstissa kannattanee huomoioida, että suomalaisest sdp-poliitikot, pm Sorsaa lukuunottamatta, jäävät maininnatta, – oli sitten kyse heidän potentiaalistaan poliitikkoina tai tulevina ”poliititsina ruumeina”.
Tarkenne
Minua kiinnostaa suunnattomasti tarkka analyysi Kekkosen salaisista KGB-yhteyksistä CIA:n raportoimana?
Pitkän kaivelun summaus voisi olla tämä:
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n julkistamat salaiset raportit osoittavat, ettei CIA pitänyt presidentti Urho Kekkosta Neuvostoliiton sokeana kätyrinä, vaan pragmaattisena realistinana, joka hyödynsi yhteyksiään KGB-upseereihin Suomen itsenäisyyden turvaamiseksi. Vaikka Kekkonen toimi idän ja lännen välissä ja ylläpiti salaisia suhteita myös brittien MI6:een, CIA analysoi Kekkosen strategian pyrkivän suojelemaan Suomen länsimaista luonnetta. Tutustu alkuperäisiin asiakirjoihin CIA:n FOIA-arkistossa. [1, 2, 3]
Tekoälyn antamat vastaukset voivat sisältää virheitä. Lue lisää
*
Tähän vielä…
…eräänlainen Jokeri-kysymys
Minkälaisia dokumentteja tai voimakkaita huhuja on tiedossa Neuvostoliiton ja KGB:n ja muiden salatoimijoiden suhteista ja suunnitelmista suomalaisia sosialidemokraattisiin poliitikkohin, kuten Keijo Liinamaa, Paul Paavela, Väinö Leskinen ja muut ulkopoliittisesti noteerattavat polkitikot. Tuettiinko Kremlistä ja idästä yleens joitauin, keitä? Oliko sotain ”vähemmän ystävällistä” suunnitelmissa jotakin/joitakuinta sdp-toimijoita kohtaan, keitä?
Neuvostoliiton, idän salatoimijoiden (kuten KGB:n ja Itä-Saksan Stasin) ja suomalaisten sosialidemokraattien välisistä suhteista, salaisista operaatioista sekä uhkauksista on paljastunut merkittävää dokumenttiaineistoa ja virallisia arkistolöydöksiä.
Kylmän sodan aikana SDP:n suhde Kremliin koki valtavan murroksen sotien jälkeisestä jyrkästä neuvostovastaisuudesta ja ”asevelisosialismista” 1960–1970-lukujen taitteen ”idänshteiden normalisointiin”.
Länteen loikanneiden KGB-arkistonhoitajien tiedot sekä Suojelupoliisin (Supo) dokumentit valottavat sitä, miten Kreml pyrki sekä tukemaan tiettyjä demaripoliitikkoja että painostamaan tai jopa uhkailemaan niitä, jotka eivät suostuneet Moskovan tahtoon. [1]
1. ”Vähemmän ystävälliset” suunnitelmat ja uhkaukset (Leskinen ja Liinamaa)
Kremlillä oli kylmän sodan aikana erittäin vihamielisiä suunnitelmia niitä sosialidemokraatteja kohtaan, jotka vastustivat Neuvostoliiton sekaantumista Suomen sisäpolitiikkaan tai vaaransivat Neuvostoliiton suosikkien (kuten Urho Kekkosen) aseman. [1]
-
- Väniö Leskinen – ”Ykkösvihollinen”, joka jouduttiin murtamaan: 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa Väinö Leskinen oli Neuvostoliiton silmissä linjaltaan vaarallisin suomalainen poliitikko, ns. asevelisosialisti ja oikeistodemari, joka halusi pitää Suomen tiukasti länsimaana. Neuvostoliitto järjesti Suomelle taloudellisia rangaistuksia (kuten vuoden 1958 yöpakkaskriisin) ja poliittista eristämistä estääkseen Leskisen ja muiden hänen linjansa demarien pääsyn hallitukseen. Leskinen lopulta ”murtui” poliittisen paineen alla: päästäkseen takaisin vaikuttajaksi hän teki vuonna 1966 julkisen katumusharjoituksen, matkusti Moskovaan [”Canossan matka, vh] ja alkoi ajaa Kekkosen myötäilevää idänpolitiikkaa, mikä oli Kremlille suuri voitto.
- Keijo Liinamaa – Mystiset uhkaukset ennen kuolemaa: Pääministerinä ja valtakunnansovittelijana toiminut Keijo Liinamaa on noussut historiantutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa esille vakavien uhkausten kohteena. Diplomaatti ja tutkija Alpo Rusi on nostanut esiin asiakirjoja ja todistajanlausuntoja, joiden mukaan Liinamaa oli kesäkuussa 1980 – vain hieman ennen äkillistä sydänkohtaustaan juoksulenkillä – erittäin ahdistunut. Liinamaa oli kertonut luotetulle ystävälleen saaneensa vakavia uhkauksia siitä, että hänelle käy huonosti, ellei hän asetu selkeästi tukemaan Kalevi Sorsan ulkopolitiikkaa. On pidetty mahdollisena, että nämä Liinamaan kokemat uhkaukset tulivat joko suoraan KGB:n residenssistä tai sen suomalaisilta verkostoilta, jotka halusivat raivata tilaa omalle suosikilleen. [1] – Henkilökohtaisella tasolla muistiin jäi hyvin se, miten istuimme kohta Keijon kuoleman jälkeen saunassa, alan miehiä, ei vain demareita, ja joukosta se, joka jotain tiesi, aidon pahoillaan olevan ja turhautuneen äänin totesi miten tuo ”hölkkyhulluus on totaalista, viisikymppiset keskivartalopaksut miehet jynttäävät pururadalla – ja kuolevat”. Hänestä sai vilpittömän vaikutelman, ja jos takana olisi ollut jotain tietoa tai ”tietoa” jostain ulkoisesta uhasta, uskoisin sen jollain tapaa näkyneen lausunnosta, vh.
2. Kremlistä ja idästä tuetut demaripoliitikot
Kun SDP muutti virallista linjaansa 1960-luvun lopulla Neuvostoliitolle suotuisammaksi, KGB loi puolueen johtoon suorat ja hyvin tiiviit suhteet Tehtaankadun suurlähetystön kautta. [1]
-
- Kalevi Sorsa – ”Täysimääräinen tuki” KGB-johdolta: Tunnetuin ja parhaiten dokumentoitu idän tuki kohdistui pitkäaikaiseen pääministeriin ja SDP:n puheenjohtajaan Kalevi Sorsaan. Niin sanottu Mitrohinin arkisto (KGB-arkistonhoitaja Vasili Mitrohinin länteen salakuljettamat asiakirjat) paljasti virallisen käskyn elokuulta 1982. KGB:n keskus Moskovassa määräsi Helsingin residenssille, että Sorsalle on annettava täysimääräinen tuki KGB:n kaikilla linjoilla. KGB:n Suomen-operaatioiden johtaja Viktor Vladimirov tuki Sorsaa voimakkaasti ja valmisteli tätä jopa Mauno Koiviston seuraajaksi presidentiksi. Historiansa aikana Sorsa itse kiisti käyttäneensä näitä suhteita sisäpoliittiseen peliin. [1, 2, 3]
- Paul Paavela ja ”luottamukselliset suhteet”: Valtiovarainministerinä ja Rautatiehallituksen pääjohtajana toiminut Paul Paavela kuului Sorsan tavoin siihen SDP:n talous- ja idänpolitiikan ytimeen, joka hoiti Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suuria kauppasuhteita (kuten idänkaupan clearing-järjestelmää ja suuria rakennusprojekteja). KGB piti Paavelan kaltaisia pragmaattisia ja yhteistyöhaluisia huippuvirkamiehiä ja -poliitikkoja ”luottamuksellisina kontakteina”, joiden urakehitystä tuettiin Neuvostoliiton intressien takaamiseksi Suomen taloudessa. [1, 2]
3. Mitä asiakirjoja aiheesta on olemassa?
Suhteista ja suunnitelmista ei enää tarvitse nojata pelkkiin huhuihin, sillä useat merkittävät arkistot ovat avanneet kylmän sodan verhoa:
-
- Mitrohinin arkisto: Brittiläisen tiedustelun haltuun päätynyt Mitrohinin materiaali sisältää kymmeniä suomalaisnimiä ja tarkkoja operaatiokäskyjä Helsingin residenssille. Se todistaa aukottomasti KGB:n suorittaman poliittisen manipuloinnin ja tuen muun muassa SDP:n sisällä. [1, 2]
- Stasi-arkistot (Rosenholz-aineisto): Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin dokumentit osoittavat, että Stasi keräsi Suomesta laajasti tietoa (erityisesti demaripoliitikoista ja näiden länsisuhteista) ja raportoi tiedot usein suoraan eteenpäin KGB:lle. [1]
- Tiitisen lista: Supon entisen päällikön Seppo Tiitisen vuonna 1990 vastaanottama salainen Tiitisen lista sisältää 18 suomalaisen nimen, joista Itä-Saksan Stasi oli kiinnostunut. Listaa ei ole edelleenkään julkistettu kokonaan (julkisuuslaki määrää sen salaiseksi vuoteen 2050 asti), mutta sille on myönnetty historiantutkijaryhmille rajattuja tutkimuslupia. Tiitinen on julkisuudessa itse kumonnut huhut siitä, että listalla olisi SDP:n kärkipoliitikkoja kuten Sorsa tai Tarja Halonen, vaan listalla on hänen mukaansa lähinnä virkamiehiä ja tutkijoita. [1, 2, 3, 4]
*
Loppulause
Mitä jälkiä CIA:n ja muiden tiedusteluelinten papereihin on jäänyt siitä lupauksesta, jonka Brezhnev antoi Fordille Helsingissä 1975, eli että Mr. B. lupasi Fordille tulevissa presidentinvaaleissa ”Kremlin kaiken mahdollisen tuen”. – See here: Leonid Brežnev vannoi Venäjän uskollisuutta Gerald Fordille 42 vuotta sitten – The Atlantic
Brezhnev antoi lupauksensa kahdenkeskisessä tapaamisessa Fordin kanssa Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä 2. elokuuta 1975 ETYK-huippukokouksen aikana. [1, 2]
Tiedot siitä, miten asia käsiteltiin ja miksi se päätyi arkistoihin, jakautuvat seuraavasti:
Virallinen keskustelumuistio (Memorandum of Conversation)
-
- Kuka kirjasi: Tapaamisessa oli läsnä vain neljä henkilöä: Ford, Brežnev, Neuvostoliiton legendaarinen tulkki Viktor Suhodrev sekä Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) muistiinpanojen tekijä Peter Rodman. [1, 2]
- Mitä sanottiin: Brežnev sanoi Fordille suoraan haluavansa tehdä ”kaiken voitavansa” (tai ”Kremlin kaiken mahdollisen tuen”), jotta Ford voittaisi vuoden 1976 presidentinvaalit. Brežnev painotti, ettei pitänyt Fordin haastajasta Ronald Reaganista eikä demokraateista. [1]
- Miten asiakirjaa käsiteltiin: Keskustelun luonteen vuoksi Rodman ja Fordin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Brent Scowcroft päättivät tietoisesti salata muistion ja pitää sen poissa muilta virastoilta, kuten CIA:lta, välttääkseen valtavan kotimaisen poliittisen skandaalin. [1]
Miksi CIA:n papereissa ei ole suoria jälkiä?
-
- Poliittinen arkaluonteisuus: Jos tieto Neuvostoliiton tarjoamasta ”avusta” olisi vuotanut CIA:lle tai julkisuuteen, se olisi tuhonnut Fordin vaalikampanjan välittömästi. Siksi arkisto säilytettiin tiukasti valkoisen talon sisäpiirissä (NSC:n tiedostoissa). [1]
- Julkistaminen: Asiakirja deklasifioitiin ja siirrettiin julkisiin arkistoihin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, ja se löytyy nykyään Gerald R. Ford Presidential Libraryn digitaalisista kokoelmista. Tämän vahvisti julkisuudessa Peter Rodman itse ennen kuolemaansa. [1, 2]
CIA:n rooli ja analyysit laajemmin
Vaikka CIA ei saanut tuoreeltaan pöytäkirjaa tästä nimenomaisesta ”Kremlin tuesta”, sen tiedusteluraportit ja myöhemmin julkistetut asiakirjat osoittavat viraston seuranneen tarkkaan Moskovan pyrkimyksiä:
-
- CIA:n analyysit osoittivat Neuvostoliiton suosineen Fordia, koska tämä edusti liennytyspolitiikan (détente) jatkuvuutta, kun taas haastajat (erityisesti Reagan) nähtiin vaarallisina haukoina. [1]
- KGB:n tiedetään operoineen Yhdysvaltain vaaleja vastaan niin sanotuilla ”aktiivisilla menetelmillä” (active measures), joista CIA laati säännöllisesti raportteja, mutta suoraa salaliittoa Fordin ja Brežnevin välillä virasto ei päässyt tutkimaan. [1]
Jos haluat, voimme tarkastella tarkemmin Peter Rodmanin omia muistelmia tästä Helsingin tapaamisesta tai sitä, miten Ronald Reaganin leiri hyödynsi Fordin liennytyspolitiikkaa vuoden 1976 esivaaleissa. [1]
Aina voi muistaa, että Suomi on Kremlille aina ”suhtessa Länteen”, ja Suomi on Länteen aina ”suhteessa Krelmiin”. Ei koskaan itseisarvoinen, vaan sotilas ja torni suhteessa muuhun asetelmaan.
*
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
”Kreml on aina Kreml”
Selvä.
Mutta onko Kreml vai Krelm?
Ilmoita asiaton viesti
Vallantäyteys. Hieno, kuvaava, vanhahtava, jossain määrin ivallinen käsite, jota Max Jakobson käytti Urho Kekkosen merkityksestä ja asemasta 1970-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kekkonen järjesti maahan hajotusvaalit vuonna 1972, ja hajotti myös tuon ”oman” eduskuntansa kesken kaiken vuonna 1975! On ihan yks hailee, miten noita ylikävelyitä perustellaan, kun tuolloinen ongelma oli parlamentarismin alennustila, presidentin vallantäyteys.
Ilmoita asiaton viesti