Suurin poliittinen tabu: usko hyvinvointivaltion ikuiseen automaattiin

Henkisen rohkeuden vararikko – kun perustuslaistakin tehtiin puolueohjelma

Kaksi aikaisempaa kirjoitustani – toinen hampaattomasta EU-edunvalvonnasta, toinen siitä, kenen asiamies poliitikko oikein on – kirvoittivat vilkkaan keskustelun. Kuten arvasin, moni takertui yksittäisiin biologisiin tai logistisiin yksityiskohtiin. Se todisti juuri sen, mistä kirjoitin: meiltä puuttuu kyky katsoa suurta kuvaa. Suomen suurin ongelma ei nimittäin ole rahan puute. Suomen suurin ongelma on ennen kaikkea henkisen rohkeuden puute.

Kun rakenne palkitsee mukautumista ja rankaisee totuuden kertojaa, lopputuloksena on kollektiivinen sokeus. Olemme vajonneet onnellisuuden horrokseen, jossa todellisuutta paetaan veroruuvia kiristämällä, vaatimalla katteettomia oikeuksia ja syömällä tulevien sukupolvien pöydästä.

Suurin tabu: usko ikuiseen automaattiin

Suomalaisessa talouskeskustelussa on yksi tabu, joka on kaikkien muiden yläpuolella: usko siihen, että hyvinvointivaltio on muuttumaton luonnonlaki – automaatti, joka voi toimia ikuisesti ilman ylisukupolvista vastuuta. Ennen kuin tämä usko murtuu, mikään muu keskustelu ei etene, koska jokainen rakenteellinen esitys törmää samaan reunaehtoon: tätä ei saa koskea, koska tämä on ”saavutettu”.

Kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist muistutti tuoreessa Ylen kolumnissaan siitä ”nimettömästä sukupolvesta”, joka sotien jälkeen jälleenrakensi tämän maan omin käsin. Heillä oli käsite, joka on nyky-Suomesta täysin kadonnut: ylisukupolvinen vastuu. He eivät vaatineet automaattisesti mitään. He karsivat ja kituuttivat, jotta heidän lapsillaan olisi parempi tulevaisuus.

Tästä seuraa yksinkertainen mutta vaarallinen epäsymmetria, joka on koko kirjoitukseni ydin: vetoamme herkästi ja äänekkäästi oikeuksiimme, mutta paljon vaimeammin niitä vastaaviin velvollisuuksiimme. Yhteiskunta, joka korostaa vain saavutettuja oikeuksia mutta kieltäytyy vaatimasta niitä vastaavia velvollisuuksia, ei ole kestävä järjestelmä – se on ajatusvirhe, joka realisoituu hitaasti mutta väistämättä laskuna, jonka joku toinen lopulta maksaa.

Tänään elämme ”minäminä-sukupolven” aikakautta. Valtio on muutettu ehtymättömäksi raha-automaatiksi, jolta vaaditaan palveluita ja tukia silloinkin, kun kassa on tyhjä. Kun poliitikko ehdottaa, että suu pitäisi laittaa säkkiä myöten, häntä syytetään välittömästi ”kyykyttämisestä”. Velvollisuudesta elättää itsensä tai osallistua yhteisiin talkoisiin on tehty tabu.

Ja vaikka oma talous on miljardikaupalla pakkasella, lainataan rahaa ja lähetetään sitä maailmalle kehitysapuna sekä otetaan muualta tänne ihmisiä, joiden kotoutuminen on ollut heikkoa – Kelan mukaan vieraskielisille meni 37 prosenttia toimeentulotuesta vuonna 2024, ja poliisin mukaan ulkomaalaistaustaiset nuoret ovat lähes kolminkertaisesti yliedustettuina väkivaltarikosepäilyissä. Miksi? Koska mallioppilaan moraaliposeeraus on helpompaa kuin kylmäpäinen kansallinen edunvalvonta.

Räikkä: rakenne joka ei tarvitse salaliittoa

Miksi tämä tabu on niin sitkeä, ettei mikään hallitus puolueesta riippumatta ole kyennyt sitä murtamaan? Ei siksi että joku ohjaisi sitä tietoisesti, vaan koska koko järjestelmä toimii kuin mekaaninen räikkä – käsite, jonka somevaikuttaja Otto Juote on tuonut suomalaiseen keskusteluun: mekanismi, joka liikkuu vain yhteen suuntaan, kohti julkisen sektorin paisumista.

Mekanismi on häkellyttävän yksinkertainen. SDP luo julkisen rakenteen – viraston, etuuden, palvelun. Uusi rakenne synnyttää välittömästi siitä riippuvaisen intressiryhmän – työntekijät, edunsaajat, järjestöt – joka alkaa puolustaa sitä raivokkaasti. Rakenteesta tulee pysyvä paitsi eturyhmän vastustuksen vuoksi, myös siksi että yhteisestä hyvinvoinnista nipistetään aina vain maltillisesti kerrallaan: yksittäinen veronmaksaja ei koe menetystä tarpeeksi suurena puolustaakseen yleistä etua yhtä äänekkäästi kuin edunsaaja puolustaa omaansa. Kukaan ei siis varsinaisesti puolusta yleistä etua – se on aina hajallaan liian monen ihmisen kesken ollakseen kenellekään yksittäin puolustamisen arvoinen. Sitten Kokoomus voittaa vaalit ja lupaa tehostaa. Mutta Suomessa ei perinteisesti peruta edellisen hallituksen päätöksiä: rakennetta ei pureta, vaan sen päälle lisätään ”markkinamekanismi” – yhtiöittäminen, ostopalvelu, palveluseteli. Tästä syntyy jälleen uusi intressiryhmä, joka on täysin riippuvainen alkuperäisen rakenteen olemassaolosta. Seuraavaksi SDP voittaa vaalit uudelleen ja lupaa korjata markkinaehtoistamisen ongelmat – mutta ei sekään pura Kokoomuksen lisäämää kerrosta, vaan lisää sen päälle uutta sääntelyä ja valvontaa.

Räikkä naksahtaa eteenpäin. Se voi liikkua vain yhteen suuntaan.

Tässä ei tarvita salaliittoa. Kenenkään ei tarvitse kokoontua sopimaan mistään, koska patologisessa rakenteessa riittää, että jokainen toimija – hallinnossa, järjestökentässä ja politiikassa – optimoi rationaalisesti omaa etuaan. Juuri tämä selittää sen, mikä muuten näyttäisi hämmentävältä: miksi jopa Kokoomus näyttää länsieurooppalaisessa tai globaalissa vertailussa vasemmistolaiselta puolueelta. Se ei ole valinnut asemaansa – se on kasvanut ja marinoitunut osaksi tätä samaa räikän lukitsemaa mallia, eikä pysty toimimaan sen ulkopuolella ilman että sen oma, jo rakenteeseen sulautunut kannattajakuntansa kokisi sitä uhkana. Sama ilmiö selittyy kahdella toisiaan täydentävällä tasolla, joihin palaan myöhemmin: kolmen yliopiston dosentti, kirjailija Jari Ehrnrooth kuvaa sen aatteen ja eliitin tasolla, Juote rakenteen ja kannustimien tasolla. Molemmat päätyvät samaan lopputulemaan: äänestäjä saa vuorotellen kokea voittoa ja tappiota puolueensa mukaan, mutta itse rakenne vain kasvaa vaalituloksesta riippumatta.

Mandaattivarkaus – tilassa ja ajassa

Juristina minua ihmetyttää se sokea legalismi, jolla yhteiskuntamme ylintä asiamiesmandaattia rikotaan. Suomen oikeustoimilaki rakentuu yksinkertaiselle logiikalle: valtuutetun on ajettava yksinomaan päämiehensä etua. Kansanedustajan ja virkamiehen päämies on suomalainen äänestäjä ja veronmaksaja – ei EU:n ilmastobyrokratia, ei mikään universaali ylikansallinen missio. Oikeustieteen bonus pater familias -periaate sanoo saman asian toisin: kun hoidat toisen varallisuutta, sinun on toimittava erityisen huolellisesti. Tämä periaate on heitetty romukoppaan.

Tämän henkisen selkärangattomuuden hintalappu on jäätävän konkreettinen. Suomi on Euroopan metsäisin maa – maailmanluokan urheilija metsänhoidossa – mutta neuvottelijamme menivät Brysseliin ”mukavina ja joustavina eurooppalaisina” ja nielivät purematta LULUCF-laskentakaavan, joka rankaisee urheilijaa ja palkitsee metsänsä ajat sitten hävittäneet maat.

Ilmastopaneelin arvion mukaan Suomi on tehnyt massiivisen laskennallisen alijäämän hiilinielutavoitteissaan, ja Ylen mukaan veronmaksajille on luvassa tästä miljardilasku, kun sopimuskausi 2021–2025 selviää lopullisesti vasta vuonna 2027. Puola neuvotteli itselleen erivapauksia, koska se asetti oman etunsa ehdoksi. Suomessa virkamiehet keskittyivät laskemaan, miten sopeudumme annettuihin raameihin. Se on asiamiesroolin törkeää laiminlyöntiä.

Mutta tämä sama looginen virhe ei rajoitu tilaan – siihen, miten mandaattimme vuotaa Brysseliin. Se toistuu myös ajassa, ja juuri se on kirjoitukseni ydintabu. Kun valtio ottaa velkaa kattaakseen juoksevia menoja, se ei kuluta vain omaa varallisuuttaan – se nimittää itselleen päämiehen, jota ei vielä ole olemassa: tulevan veronmaksajan, joka joutuu maksamaan laskun ilman että hän on koskaan päässyt neuvottelupöytään tai voinut äänestää asiasta. Nykyinen sukupolvi on unohtanut olevansa hyvinvointivaltion asiamies, ei sen omistaja. Ero on ratkaiseva: omistaja saa kuluttaa varallisuutensa loppuun. Asiamies ei.

Perustuslaki vai demariohjelma

Tämä sosialistinen ajattelutapa ei ole syntynyt tyhjiössä. Se on kahdeksan vuosikymmenen rakenteellinen marssi, jota kuvasin aikaisemmassa blogissani: sosialidemokraattinen ajattelutapa – universalismi, kansainvälinen solidaarisuus kansallisen edun kustannuksella, mallioppilaana esiintyminen – on pesiytynyt hallintorakenteisiimme riippumatta siitä, mikä puolue on hallitusvastuussa. Kuten Ehrnrooth on analysoinut Ylen kolumnissaan, kyse on siitä, kun poliittinen ja virkamiesjohto ajaa aktivistin missiota eduskunnan mandaatin sijaan – hän kutsuu ilmiötä osuvasti missiodemokratiaksi. Toisessa kolumnissaan hän on osunut asian ytimeen vielä suorasanaisemmin: ”Eduskunnan juustohyllyllä kaikki puolueet kauppaavat samaa sosialidemokraattista edamia hieman eri leimoilla.” Tämä on sama ilmiö jonka räikkä selittää rakenteen tasolla: jopa Kokoomus näyttää monessa kysymyksessä länsieurooppalaisessa vertailussa vasemmistolaiselta, koska se on kasvanut osaksi räikän lukitsemaa mallia eikä ideologia sinänsä ole enää se, mikä ratkaisee sen liikkumavaran.

Räikeimmillään tämä näkyy siinä pyhimmässä: nykyisessä perustuslaissamme. Ehrnrooth on sanonut saman asian vielä suoremmin tuoreessa haastattelussaan: Se muistuttaa enemmän sosiaalidemokraattien puolueohjelmaa kuin dynaamisen markkinatalousmaan perusasiakirjaa – ja hänen mukaansa se on samalla Suomen suurin sokea piste: julkiselle vallalle on säädetty niin jättimäiset velvoitteet, että julkinen sektori paisuu väistämättä. Eurostatin tuoreimpien lukujen mukaan Suomen julkinen sektori onkin jo EU:n suurin, 57,8 prosenttia BKT:stä vuonna 2024 – ja suunta on ylöspäin.

Perustuslakivaliokunta on yksi räikän konkreettisimmista hampaista. Sen toiminta ei ole pelkkää retoriikkaa vaan kirjaimellisesti perustuslain 73 §:ään valettu mekaniikka: perustuslain muuttaminen vaatii pääsääntöisesti kahden eduskunnan hyväksynnän vaalien yli, ja ainoa oikotie – kiireelliseksi julistaminen samassa eduskunnassa – edellyttää viiden kuudesosan enemmistöä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että 34 kansanedustajaa 200:sta riittää estämään minkä tahansa rakenteellisen uudistuksen nopean käsittelyn. Ja jos sali ei ole täynnä, vielä harvempi riittää. Pienikin, hyvin resursoitu etujoukko pystyy siis lukitsemaan koko järjestelmän paikoilleen vetoamalla saavutettuun etuun – täsmälleen sillä tavalla kuin räikkä-mekanismi ennustaa.

Olemme luoneet juridisen häkin, joka suojelee passiivisuutta ja rankaisee dynaamisuutta. Se on itsekkäiden idioottien hommaa, jossa poliittiset eturyhmät optimoivat omia saavutettuja etujaan kokonaisuuden kustannuksella. Tästä oppikirjaesimerkkinä toimii sote-uudistus: asiantuntijoiden vaatiman viiden vahvan alueen sijasta rakennettiin puoluepoliittisella lehmänkaupalla 21 hyvinvointialueen raskas välihallinto. Tehtäviä ei uudistettu, luotiin vain uusi byrokratian kerros.

Miksi kansa ei kapinoi

Miksi tämä jatkuu vuodesta ja hallituksesta toiseen ilman kapinaa? Koska asennevamma on uutettu järjestelmän juuriin asti. Koululaitoksemme ja yliopistomme on vuosikymmenten aikana täytetty universalismin ja kollektiivisen syyllisyyden ihanteilla, joissa perinteinen isänmaallisuus ja oman maan menestyksen vaaliminen näyttäytyy pikemmin pilkan kuin kunnioituksen kohteena. Asiamieheksi ei voi kasvaa, jos järjestelmä opettaa jo luokkahuoneesta lähtien häpeämään omaa päämiestään. Siksi meiltä loppuvat tulevaisuudessa juuri ne neuvottelijat, jotka uskaltaisivat lyödä nyrkin pöytään Brysselissä – tai kotimaassa.

SDP:n gallup-kärkiasema jatkuu edelleen ilman minkäänlaista realistista talousohjelmaa – se osoittaa, että suuri osa äänestäjistä elää yhä Marinin kauden ”rahaa on” -horroksessa. Mitään ei ole opittu.

Mitä henkinen rohkeus konkreettisesti vaatisi

En ole kansantaloustieteilijä, enkä väitä tietäväni tarkkaa reseptiä, jolla Suomi nousee suosta – se on asiantuntijoiden tehtävä, ei tämän blogin. Mutta tabun murtaminen ei voi jäädä pelkäksi tunnustukseksi ilman että joku edes kysyy ääneen, minkä suuntaisia rakenteita ylisukupolvinen vastuu vaatisi. Suomalaisilla asiantuntijaelimillä ei ole yhtä virallista, äänestettyä kolmen kärkeä – mutta kun lukee rinnakkain Talouspolitiikan arviointineuvoston, valtiovarainministeriön ja IMF:n Suomi-arvioita, sama kaksikko toistuu johdonmukaisesti:

1) Sosiaaliturvan ja eläkejärjestelmän tehostaminen, ja

2) Sitova, aikataulutettu sopeutuspolku julkiselle taloudelle.

Nämä ovat jo virallisia, julkaistuja suosituksia – minun ei tarvitse keksiä niitä, vain kysyä miksi niitä ei toteuteta.

3) Kolmatta kysymystä ei kukaan virallinen taho ole edes uskaltanut lausua ääneen, mutta tässä kohtaa minulla on selkeä kanta: perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntöä pitäisi rajata niin, ettei saavutettujen etujen suoja voi enää yksin estää rakenteellisia uudistuksia, jotka ovat tarpeen tulevien sukupolvien aseman turvaamiseksi. Sanon tämän juristina, en kevyin perustein – tiedän mitä oikeusvarmuus ja perusoikeuksien suoja merkitsevät, enkä halua niistä tinkiä periaatteen tasolla. Mutta kun sama suoja on käytännössä muuttunut pysyväksi vetoesteeksi jokaiselle uudistukselle joka koskettaa jotain saavutettua etua, se ei enää suojele oikeusvaltiota – se suojelee räikkää. Sekin, ettei tätä edes uskalleta sanoa ääneen virallisissa yhteyksissä, on itsessään esimerkki siitä henkisen rohkeuden puutteesta, josta tässä kirjoitan.

Yksi kysymys ansaitsee vielä oman tarkennuksensa, koska se nousi esiin kun pohdin tätä kirjoitusta: eikö esimerkiksi etuuksien sitominen automaattisesti huoltosuhteeseen muistuta vanhaa devalvaatiopolitiikkaa, jossa kipu vain piilotettiin näkymättömäksi mekanismiksi? Suomi tuntee tämän ansan omasta historiastaan. Toistuvat devalvaatiot vuosina 1945–1992 eivät tuoneet kuria, vaan poistivat sen: palkkaneuvottelijat oppivat odottamaan devalvaatiota ja sopivat nimellispalkoista, jotka ylittivät tuottavuuden kasvun, koska automaatti ”korjaisi” tilanteen jälkikäteen. Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen kiteytti tästä opitun läksyn vuonna 1992: ”Kaikista huonoista vaihtoehdoista vakaan markan linja on vähiten huono.” Riski on siis todellinen myös nyt: jos automaattinen mekanismi piiloutuu liian tehokkaasti näkyvistä, se voi toistaa saman ansan toisin päin – antaa päättäjille luvan olla ottamatta vastuuta sen sijaan että se pakottaisi heidät siihen. Juuri siksi minkä tahansa tällaisen mekanismin pitäisi olla julkinen ja perusteltu, ei vain tausta-algoritmi. Minkälainen mekanismi lopulta olisi paras, on kysymys jonka jätän asiantuntijoille – mutta kysymyksen esittämistä ei pitäisi jättää kenellekään muulle.

Mitä ulkopuoliset jo nyt sanovat

Emme joudu arvailemaan täysin sokkona, mitä IMF tai EU vaatisivat, jos Suomi ajautuisi kriisinhallintaan – IMF nimittäin jo nyt, vuosittaisessa Suomi-arvioinnissaan (Article IV -konsultaatio), kirjoittaa auki juuri sen listan, jota emme itse uskalla toteuttaa täysimääräisesti: julkisen talouden sopeuttaminen noin puolen prosentin BKT-osuudella vuosittain kunnes velkasuhde kääntyy laskuun, sosiaaliturvan tehostaminen, yritystukien leikkaaminen, eläkejärjestelmän uudistaminen, kaksien samantasoisten tutkintojen rajoittaminen ja lukukausimaksut korkeakoulutukseen sekä työperäisen maahanmuuton sujuvoittaminen. Toisin sanoen: resepti on jo olemassa, kirjoitettuna ja julkaistuna joka vuosi uudelleen. Emme tarvitse ulkopuolista pakkoa siksi, ettemme tietäisi mitä pitäisi tehdä. Tarvitsemme sitä siksi, ettei kukaan kotimainen toimija halua olla se, joka sen tekee.

Talousnobelisti Bengt Holmström on omassa, vuosia jatkuneessa kritiikissään mennyt vielä pidemmälle. Hän on kutsunut suomalaisia työmarkkinoita rakenteellisesti epädemokraattisiksi, joissa ammattiliittoihin järjestäytyneet käyttävät valtaa työttömien ja ulkopuolisten – muun muassa maahanmuuttajien – kustannuksella. Hänen reseptinsä on karu: työmarkkinoiden joustavuutta on lisättävä, ammattiliittojen veto-oikeus uudistuksiin on rajattava, eikä hän kaihda sanaa ”pakko”, jos vapaaehtoisuus ei riitä. Mikään hallitus ei ole uskaltanut viedä tätä loppuun asti – se on juuri se henkisen rohkeuden vararikko, josta koko tämä kirjoitus kertoo.

Lopuksi

Suomessa ei tulla saamaan aikaan näitä muutoksia omin päin. Surullinen, mutta inhorealistinen ennustukseni on, että tarvitsemme täydellisen taloudellisen katastrofin, ennen kuin järki palaa. Räikkä ei murru ennen kuin seinä tulee vastaan ja ulkopuoliset pakkotoimet – IMF tai EU:n kriisinhallinta – pakottavat meidät laittamaan suun säkkiä myöten.

Silloin ei enää kysytä, miltä meistä tuntuu. Silloin on pakko tehdä se, mitä henkinen rohkeus olisi vaatinut tekemään jo vuosikymmeniä sitten. Eduskuntavaalit lähestyvät. Paras tapa herätä onnellisuuden horroksesta on äänestää ehdokasta, joka osaa sanoa ”ei” – ja perustella miksi.

Viitteitä ja lisää aiheesta

01. Onnellisuuden horroksesta kansalliseen edunvalvontaan – oma blogi 13.5.2026
02. Mandaattivarkaus demokratian nimissä – Kenen asiamies poliitikko oikein on? – oma blogi 17.5.2026
03. Unohdettu sukupolvi keksi unohtuneen käsitteen: ylisukupolvinen vastuu – Kari Enqvisin kolumni, Yle 16.8.2026
04. Kela: Yli kolmasosa toimeentulotuesta menee vieraskielisille – Suomen Uutiset (Kelan tiedot IS:lle 26.9.2025)
05. Poliisin selvitys: Ulkomaalaistaustaisilla kolminkertainen yliedustus tilastoissa – Suomen Uutiset (poliisin raportti 2022)
06. Missiodemokratia uhkaa arvovapaata yhteiskuntaa – Jari Ehrnroothin kolumni, Yle 30.5.2023
07. Suomi näkee Ruususen unta, kunnes talouden pohja pettää – Jari Ehrnroothin kolumni, Yle 22.10.2024
08. Jari Ehrnrooth laukoo suorat sanat Suomen tilasta – YouTube-haastattelu 19.7.2026
09. Otto Juotteen räikkä-ketju, – X 2.12.2025
10. Suomen julkinen sektori on Euroopan suurin ja eri paria kansantalouden kantokyvyn kanssa – (Eurostat 2024) Suomen Uutiset 5.3.2026
11. Perustuslaki-esite (73 §:n muuttamisjärjestys) – Oikeusministeriö
12. Arvio Suomen maankäyttösektorin tilanteesta – EU:n LULUCF-velvoitekaudet 2021–2025 ja 2026–2030 – Ilmastopaneeli
13. Suomi joutuu ostamaan hiilinieluja muilta EU-mailta, ja luvassa on miljardilasku veronmaksajille – Yle 26.8.2024
14. HS-gallup: SDP jatkaa suosituimpana puolueena, kokoomuksen kannatus alimmillaan yli viiteen vuoteen – Turun Sanomat 19.8.2026
15. IMF recommends continued fiscal adjustments – (IMF:n Article IV -konsultaatio), Valtioneuvosto 19.1.2026
16. Devalvaatiokierre ja vakaan markan politiikka – Tommi Viinikan blogi 3.2.2021
17. Arviointineuvosto: Lisää sopeutustoimia tarvitaan jo syksyllä – Verkkouutiset 6.8.2026
18. Lakkoilu kertoo siitä, että Suomessa ei ymmärretä työn muutosta – talousnobelisti Bengt Holmström kehottaa ay-liikettä heräämään uuteen maailmaan – Yle 24.10.2018

Asiasanat: #Hyvinvointivaltio, #Valtiontalous, #Ylisukupolvinenvastuu, #Perustuslaki, #Demokratia, #Suomi, #Talouspolitiikka, #LULUCF, #Räikkä