Työtä ja väärää vapautta  

Hissiä odotellessani paikalle pyrähtää iloinen postinjakaja, nuori mies, jota nykynuoriso kutsuisi ”yön-timoksi”. Moi, moi! Jään kuuntelemaan kuinka askelet kaikuvat ja postiluukut kolisevat, kun reipas posteljooni jatkaa työtään.

Hissi vie alas. Naapurin pihalla aitoa perussuomalaista tummempi mies purkaa ”heimoveljensä” kanssa rakennustelineitä. Jatkan Ostarille. Tuossa heti naapurissa on irakilainen ruokaravintola, seuraavaksi ohitan turkkilaisen olutbaari-pizzerian, heti kohta nepalilaisen ruokaravintolan ja sen jälkeen vasemmalla on tuttu, suosimani korealainen lounaspaikka.

Ostarin pyöräparkin kohdalla modernista mukavuudenhalusta veltostuneelle elämällemme tuiki tärkeät Wolt -kuskit odottelevat keikkaa ja keskustelevat bengalin kielellä. Kuskit vaikuttavat alakuloisilta. Ovatko työt vähentyneet? Helppoa heillä ei ole, mutta he ovat tottuneet selviytymään – tekemään.

On varhainen aamupäivä ja kauppakeskittymän siivousta viimeistellään. Lattianpuhdistuskonetta ajaa aasialaistaustainen, roskiksia tyhjentelevän siivoojan lähtömaata arvailen. Afrikan suunnalta?

Ostarin 2. kerroksessa on ravintoloita, kaikki ”muunmaalaisia”; japanilainen, kiinalainen, nepalilainen, thaimaalainen, turkkilainen ja vietnamilainen – sekä norjalaisille myyty Kotipizza. Kantakahvilani omistaa turkkilainen, työntekijät puhuvat hyvää suomea. Ravintola-alalla on selkeä jako: Ulkomaalaisten ravintolat vastaavat ruoka- ja suomalaisten pubit juomapuolen huollosta.

Ostarin kulmalla odottelevien taksikuskien joukossa ei näy kantasuomalaista. Vietnamilaisesta ompelimosta noudan lyhennetyt housuni, Ärrältä ostan kahvin. Miesmyyjä on rento ja juttelee kuin nauttisi työstään, puheesta poimin kevyen korostuksen. Muistelen supisuomalaista miesmyyjää, joka puhuu vain pakolliset yrittäessään sietää maksavaa asiakasta. Kiirehdin kahvimukin kanssa junaan.

Helsingin rautatieasemalla junan kimppuun käyvät siivoojat ja kaikki he ovat ei-kantasuomalaisia. Suomen pääkaupunkiseutu on nykyisin sitä, mitä etenkin kolonialistisen maailman metropolit ovat olleet kauan; maahanmuuttajat tekevät työt, joihin ei omasta takaa löydy tekijöitä tai tekemisen halua.

Kun maahamme tulleet ovat noin ahkeria ja ystävällisiä, miksi meillä muka on maahanmuuttoon liittyviä ongelmia. Ovatko ongelmat keksittyjä?

Suomi on pieni ja vähäväkinen, eristyksissä elänyt maa napapiirin tuntumassa. Vasta Helsingin olympialaisten aikaan (1952) Suomessa nähtiin ensimmäinen ”musta” ihminen ja saimme maistaa Coca-Colaa. Sen jälkeen Suomeen muutti hyvin vähän ulkomaalaisia. Jos joku tänne tuli, hän sai erityiskohtelun ja pääsi ainakin pakallislehteen.

Vähitellen 1970- luvulla meille tuli ulkomaalaisia, jotka täyttivät maamme pizzeriatyhjiön, ”kotoutuivat” ja oppivat kielen – itsestään ja omin avuin. Ensimmäiset Vietnamin ”venepakolaiset” saapui 1979, osa heistä oli yrittäjähenkisiä Vietnamin kiinalaisia ja heidän ansiostaan Suomen ravintolakulttuuri kansainvälistyi. Tulijoita vähän vierastettiin, mutta rasismista ei juuri puhuttu.

Suomi muuttui 1990, kun Moskovasta tulleet somalipakolaiset aiheuttivat ihmettelyä. Hesarin pilapiirtäjä Kari käsitteli aihetta, paljasti ”pakolaisten” taustat ja – sai potkut. Nerokas Kari Suomalainen (-kaan) ei hoksannut, että Suomi oli muuttunut; nyt maahanmuuttokeskustelun linjaisivat tulijat ja heitä tukevat puolueet – tästä alkaen jo terve kritiikki olisi rasismia. ”Pakolaispommi” räjähti käsiin 2015, kun meille tuli Lähi-idästä pääasiassa nuoriamiehiä – ja mehän emme turhia, kuten tulijoiden motiiveja kysele, ohjeisti sisäministeri, luksusasuntoakin tarjottiin. Viimeistään tuolloin kävi ilmi, kuinka vanhentunut 1951 julkaistu ja -67 laajennettu YK:n pakolaissopimus on.

Hoidettuani asiat, palaan Helsingistä. Junassa on mukavan kansainvälinen tunnelma.  Matkalla kotiin kävelen rukouspaikan ohi. Koska on perjantai, muslimien (pakollinen-) rukouspäivä, rukoustilan (joka ei vielä ole moskeija) ympärillä parveilee ihmisiä – vain miehiä. Arabien perinteinen thobe, miesten pitkä kaapu, tuo iloista väriä suomalaiseen yksitotiseen harmauteen.

Thobe-kaapua käyttävät miehet ja mustassa kaavussa (abaya) kulkevat naiset tuovat mieleeni Aleppon, joka ennen Arabikevään (2010) Lähi-idässä laukaisemien sotien tuhoa oli ”maailman suurin basaari” ja eksoottinen matkakohde. Siellä, kuten myös Beirutin tai Kairon kaduilla ja toreilla, vahva arabikulttuuri kukkii aidosti ja kauneimmillaa, kun ei tarvitse taistella liberaalin länsimaalaisuuden kanssa.

Helsingin Sanomissa oli äskettäin erikoinen, ristiriitainenkin uutinen (linkki). Kun Iranissa naisten pukeutumiskontrolli (mikä sanahirviö) on USA:n maaliskuussa aloittaman sodan vuoksi pettänyt, Teheranin kaduilla naiset iloitsevat saadessaan edes hetken pukeutua vapaasti, länsimaisesti. Ironisesti ajatellen Iranin naiset ovat hetkellisesti ”hyötyneet” sodasta. Enteileekö tuo laajemmin muutosta naisten asemaan ko. kulttuureissa? Epäilen. Suomessa ilmiö on päinvastainen; muslimien perinteisen mustan abaya-kaavun, hijab-huivin ja jopa niqabin (sallii näkyviin vain silmät) käyttäjät ovat lisääntyneet. Suomen tarjoama vapaus lienee väärää vapautta?

Linkki: https://www.hs.fi/paivanlehti/27082026/art-2000012229113.html