Budjettiriihessä malka toisen silmässä

Kun järjestöjen poliittisia sidoksia katsotaan suurennuslasilla, kannattaisiko välillä katsoa myös omaan peiliin?

Hallitus kokoontuu taas budjettiriihen merkeissä. Viimeistä kertaa tällä vaalikaudella, jos vaalikalenteriinsa voi luottaa. Säästöjä etsitään edelleen sieltä täältä, ja yksi erityisen tarkasti katsottu kohde on järjestöjen valtionrahoitus.

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuksiin onkin tulossa melkoinen leikkaus. Vuonna 2027 STEA-avustuksia myönnetään noin 190 miljoonaa euroa, eli noin kolmannes vähemmän kuin tänä vuonna. Samalla avustusten myöntämisen kriteerejä kiristetään. Jatkossa esimerkiksi järjestöt, joiden toiminta keskittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai neuvontaan, eivät lähtökohtaisesti enää saa jatkoavustusta.

Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman on perustellut linjaa muun muassa sillä, että järjestökentällä on toimintaa, jonka tarpeellisuutta pitäisi arvioida uudelleen. Erityistä huomiota ovat saaneet järjestöt, joissa työskentelee entisiä poliitikkoja tai puolueaktiiveja.

Ajatus ei sinänsä ole hassumpi.

Jos veronmaksajan rahaa jaetaan, on ihan perusteltua kysyä, mihin sitä käytetään, onko toiminnalle todellinen tarve ja saavutetaanko sillä jotain sellaista, jota ilman yhteiskunta ei pärjää.

Mutta sitten tulee pieni mutta.

Kuinka yleispätevästä periaatteesta oikein puhumme?

Suomessa on nimittäin paljon järjestöjä. Ja yhdistyksiä. Ja säätiöitä. Ja puolueiden lähiyhteisöjä.

Myös puoluepoliittisessa ympäristössä.

Tätä ei tarvitse edes lähteä etsimään kovin kaukaa historiasta. Perussuomalaisten nykyinen tukisäätiöhistoria juontaa SMP tukisäätiöön, joka myöhemmin muuttui Perussuomalaisten Tukisäätiöksi ja vuoden 2017 puoluehajaannuksen jälkeen JRT-säätiöksi. Valtiontalouden tarkastusvirasto on käsitellyt säätiötä nimenomaan Perussuomalaisten lähiyhteisönä.

Ja tässä kohtaa historia muuttuu kiinnostavaksi.

Perussuomalaisten Tukisäätiö omisti Helsingin Yrjönkadulla tilat, joissa puolueen puoluetoimisto toimi. Säätiö sai puolueelta 1,7 miljoonan euron lainan kiinteistön hankintaan. Puolue puolestaan maksoi säätiölle vuokraa käyttämistään tiloista, ja säätiö lyhensi vuokratuloilla puolueelta saamaansa lainaa.

Yksinkertaistettuna kuvio meni siis näin:

puolue lainasi rahaa säätiölle → säätiö osti puolueen toimitilan → puolue maksoi säätiölle vuokraa → säätiö lyhensi vuokralla velkaansa puolueelle.

Ei siinä tarvitse nähdä mitään laitonta. Eikä pidäkään nähdä ilman näyttöä.

Mutta kyllähän tällainen järjestely osoittaa yhden asian aika kiistattomasti:

puolueilla ja niiden lähipiirissä on yhdistyksiä ja säätiöitä, joiden taloudelliset suhteet puolueeseen voivat olla varsin kiinnostavia.

Ja näitä ei ole vain perussuomalaisilla. Valtiontalouden tarkastusviraston puoluerahoituksen valvontaa koskevissa tiedoissa puolueiden lähiyhteisöinä on ollut säätiöitä ja yhdistyksiä myös kokoomuksen, keskustan, SDP ja RKP yhteydessä.

Tästä päästäänkin siihen varsinaiseen kysymykseen.

Jos ongelma on puolueisiin kytkeytyminen, miksi ongelmaa ei ratkaista samalla säännöllä kaikkien kohdalla?

Jos ongelma on yhteiskunnallinen vaikuttaminen, miksi sitä pidetään joissakin järjestöissä hyväksyttävänä ja toisissa yhtäkkiä avustuskelpoisuuden esteenä?

Jos ongelma on entisten poliitikkojen palkkaaminen, miksi ei yksinkertaisesti säädetä yleistä ja kaikille samaa sääntöä?

Ja jos koko uudistuksen perimmäinen peruste on valtiontalouden säästäminen, silloin kaikkein yksinkertaisin ratkaisu olisi tietysti leikata tasapuolisesti kaikilta järjestöiltä.

Mutta silloin pitäisi leikata myös niiltä järjestöiltä, jotka ovat poliittisesti lähellä hallituspuolueita.

Ja sehän olisi tietenkin aivan eri asia.

Onhan paljon helpompaa sanoa, että meidän järjestömme tekee tärkeää työtä ja heidän järjestönsä harjoittaa poliittista vaikuttamista.

Tässä kohtaa vanha kansanviisaus alkaa tuntua yllättävän ajankohtaiselta.

Malka toisen silmässä on helppo nähdä. Tukki omassa silmässä vaatii jo vähän enemmän kumartumista peilin eteen.

En tarkoita tällä sitä, etteikö järjestörahoitusta pitäisi arvioida. Päinvastoin. Sitä pitää arvioida.

Mutta silloin arviointiperusteiden pitäisi olla samoja kaikille.

Jos valtio antaa rahaa järjestölle, kysytään, mitä yhteiskunnallista hyötyä rahalla saadaan.

Jos järjestö on varakas, kysytään, tarvitseeko se valtion rahaa.

Jos toiminta on päällekkäistä, kysytään, voisivatko järjestöt yhdistää voimansa.

Jos toiminta on poliittista, kysytään, kuuluuko sen rahoittaminen veronmaksajalle.

Ja nämä kysymykset pitäisi esittää riippumatta siitä, minkä värinen puolue sattuu olemaan järjestön taustalla.

Muuten kyse ei enää ole säästöistä.

Silloin kyse alkaa näyttää siltä, että säästöistä on tehty myös poliittinen työkalu.

Ja siinä tapauksessa budjettiriihen jälkeen pitäisi ehkä pitää vielä yksi pieni riihi.

Sellainen, jossa hallitus kokoontuu katsomaan itseään peilistä.

Ihan vain varmuuden vuoksi, ettei se malka olisi tällä kertaa vaihtunut tukiksi.