Mikä lie kaikista koskettavinta elämässä?

Mieleeni juolahti erikoinen ajatus liittyen viime aikaiseen julkaisutoimintaani somessa, kun olen muistellut elämääni eri ajanjaksoilta.

Mikä lie kaikista koskettavinta elämässä itselleni?

Se on juuri tuohon kysymykseen vastaus, josta olen päässyt selville. Hyvien kavereiden kuolema palaa tietenkin ajoittain mieleeni ja kyseessä on silloin jonkinlainen surun tunne, mutta ei niin järkyttävä tai koskettava, etteikö asiaa voisi hyväksyä.

Kaikista koskettavinta oman kokemukseni mukaan on ollut aito tunne siitä, että on tullut autetuksi muiden henkilöiden kautta!

Itselläni on omanlainen perhetausta ja neljä isoveljeä 1950- ja 1960-luvuilta, kun itse olen syntynyt 1978. Toki lähisukuni piirissäkin minua on autettu, vaikka meidän sukukulttuuri on ollut sosiaalisesti vanhemmistamme johtuen hieman ehkä vanhanaikainen.

Omiin veljessuhteisiin ei vain aina liity vastavuoroinen toisen auttaminen, koska meidän suvun eetos on pärjätä mahdollisimman paljon omillaan.

En halua silti enää koskaan mitenkään syyttää kuolleita vanhempiani saati isoveljiäni, vaikka toisenlaisiakin sukuja lienee Suomessa olemassa.

Koskettavimmat muistoni elämästä ovat aivan kiistatta ne harvat kohtaamiset, kun olen kokenut tulleeni sydämellisesti autetuksi tai joskus siihen liittynyt tunne aidosta hyväksynnästä omanlaisena poikana tai sittemmin miehenä.

Eipä näin vahvoja kokemuksia oman elämäni aikana ole moniakaan sattunut ja se tuntuu itsestäni nyt ajatellen hieman oudolta vai kertooko se enemmänkin suomalaisten pidättäytyvästä yhteiskuntakulttuurista?

Olen vakuuttunut, että koskettavimmat muistoni elämässä eivät edes ole valheellisia tai muutenkaan erityisen tulkinnallisia.

Toisaalta se vaati aivan erityisen poikkeuksellisen olosuhteen, että saavutin entuudestaan vieraiden ihmisten empaattiselta vaikuttaneen suhtautumisen itseäni kohtaan ja sehän oli seurausta psykoottisesti suicidaalisesta tilasta.

Yölintu tai Simo Silmu laulaa laulussa ’Liian suuri city’:

”Täällä ei välitä musta kukaan, Poliisi joskus vain pysäyttää, Ilolinnut vain lähtisi mukaan, Suru tää takin liepeeseen jää”

Ja onhan tuo Pave Maijasen laulussa ’Pidä huolta’ myös hyvin laulettu:

”Sillä jokainen joka apua saa, Sitä joskus tajuu myös antaa, Tajuu myös antaa, Tajuu myös antaa”

Pitänee olla henkilökohtaisesti tyytyväinen siihen, että olen ajatellut joskus kuoleman aiheuttavan koskettavimman tunteen, mutta näinhän asia ei tosiaan olekaan! Koskettavinta on nähdä toinen ja tarjota apua!