Koti, uskonto ja isänmaa – mitä oikeistokonservatismi oikeastaan puolustaa?

Koti, uskonto ja isänmaa. Kolme sanaa, jotka ovat kuuluneet suomalaiseen arvomaailmaan sukupolvien ajan. Niiden varaan on rakennettu perheitä, kasvatettu lapsia, puolustettu itsenäisyyttä ja jälleenrakennettu sodan runtelemaa maata.

Nykyisessä poliittisessa keskustelussa näiden arvojen puolustaminen yhdistetään kuitenkin helposti vanhoillisuuteen, uskonnollisuuteen tai jopa suvaitsemattomuuteen. Oikeistokonservatismi saatetaan nähdä pelkkänä kristillisenä puoluepolitiikkana, vaikka sen aatteelliset juuret ulottuvat huomattavasti syvemmälle eurooppalaiseen historiaan.

Mitä oikeistokonservatismi siis puolustaa? Ja miksi sen olemassaoloa tarvitaan myös yhteiskunnassa, jossa on jo vahva talousoikeisto?

Koti – yhteiskunta alkaa perheestä

Konservatiivisessa ajattelussa koti ei tarkoita vain rakennusta tai osoitetta. Se tarkoittaa perhettä, sukupolvien välistä jatkuvuutta ja vastuuta toisista ihmisistä.

Perhe on yhteiskunnan vanhimpia instituutioita. Ennen hyvinvointivaltion syntyä se oli myös keskeinen sosiaaliturvan muoto. Lapset huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan, vanhemmat kasvattivat lapsensa ja sukupolvet siirsivät toisilleen paitsi omaisuutta myös tietoja, taitoja ja arvoja.

Suomalaisen hyvinvointivaltion kehittyminen ei poistanut perheen merkitystä, mutta muutti sen asemaa. Monet aiemmin perheille kuuluneet tehtävät siirtyivät vähitellen julkiselle sektorille. Tämä kehitys toi mukanaan paljon hyvää. Se mahdollisti esimerkiksi naisten laajemman osallistumisen työelämään ja paransi niiden ihmisten asemaa, joilla ei ollut omaa perhettä turvanaan.

Samalla voidaan kysyä, onko yhteiskunnassa alettu pitää perhettä itsestäänselvyytenä.

Suomessa syntyvyys on laskenut pitkään, väestö ikääntyy ja yhä useampi ihminen elää yksin. Perhepolitiikassa keskustellaan usein tulonsiirroista ja palveluista, mutta harvemmin siitä, millainen kulttuurinen merkitys perheellä on yhteiskunnan jatkuvuudelle.

Eurooppalaisessa kristillisdemokratiassa perhettä on perinteisesti pidetty yhteiskunnan perustavana yhteisönä. Tämä näkyy esimerkiksi Saksan kristillisdemokraattisessa ajattelussa, jossa perheiden tukeminen on ollut keskeinen poliittinen tavoite.

Oikeistokonservatismi ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että kaikkien perheiden pitäisi olla samanlaisia. Ihmisten elämäntilanteet ovat erilaisia, eikä perinteisen perhemallin arvostaminen edellytä muiden perheiden ihmisarvon kyseenalaistamista.

Keskeinen kysymys on, arvostaako yhteiskunta perhettä edelleen instituutiona vai nähdäänkö se vain yhtenä yksilön valittavissa olevana elämäntapana.

Kotiäitiyden ja kotona tehtävän kasvatustyön arvostuksessa on Euroopan maiden välillä huomattavia eroja. Esimerkiksi Saksassa lapsen kasvattamisesta hyvitetään vanhemmalle kolmen vuoden eläkeoikeus maan keskipalkkaa vastaavalta tasolta. Suomessa kotihoidosta kertyy eläkettä huomattavasti pienemmän laskennallisen tulon perusteella. Miksi yhteiskuntamme pitää lasten kasvattamista arvokkaana työnä, mutta tunnustaa sen taloudellisen arvon niin vaatimattomasti?

Lapsiperheille maksettavat sosiaalietuudet lisäävät  syntyvyyttä. Ja ymmärrän hyvin tavoitteen vahvistaa naisten asemaa työelämässä ja turvata heidän taloudellinen itsenäisyytensä. Mutta jos perhepolitiikan seurauksena lasten kasvattamista kotona ei enää arvosteta, samalla kun kantaväestön kokonaishedelmällisyysluku on vajonnut 1,23:een ja joidenkin maahanmuuttajaryhmien syntyvyys on ollut jopa yli neljä lasta naista kohden, on syytä kysyä, onko ajattelussamme jotakin pahasti päälaellaan. Olemmeko rakentaneet järjestelmän, jossa suomalaisen perheen perustaminen ja lasten kasvattaminen jäävät työmarkkinoiden vaatimusten varjoon? 

Kotiäitiyden ja perheyhteisön arvostaminen ei saisi olla menneisyyden jäänne. Kotiäitiys ei ole työttömyyttä eikä lasten kasvattaminen ole yhteiskunnallisesti merkityksetöntä toimintaa. Tällä hetkellä suomalaisen kantaväestön syntyvyys ei kuitenkaan riitä väestön uusiutumiseen. On syytä kysyä, onko yhteiskuntamme perhepolitiikassa unohdettu kaikkein olennaisin: perheiden mahdollisuus perustaa perhe, kasvattaa lapsia ja turvata sukupolvien jatkuvuus.

Yhä useammat suomalaiset nuoret aikuiset kokevat, ettei heillä ole taloudellisia mahdollisuuksia perustaa perhettä. Ja miksi ylipäätään perustaa, kun perhettä ja lasten kasvattamista kotona ei enää edes arvosteta yhteiskunnallisesti?

Uskonto – kulttuuriperintö vai yksityisasia?

Eurooppalaista historiaa ei voi ymmärtää ilman kristinuskoa. Kristillinen ajattelu on vaikuttanut vuosisatojen ajan eurooppalaiseen oikeusperinteeseen, koulutukseen, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja käsityksiin ihmisarvosta. Samalla Euroopan yhteiskuntia ovat muovanneet antiikin filosofia, valistus, tieteellinen kehitys ja monet muut perinteet.

Suomessa kristillinen kulttuuriperintö näkyy edelleen vuosikalenterin juhlapyhissä, kirkollisissa rakennuksissa ja koulun perinteissä. Silti uskonnon asema julkisessa elämässä on muuttunut.

Koulujen uskonnollisista tilaisuuksista, joulukirkosta ja kristillisten perinteiden näkyvyydestä käydään toistuvasti keskustelua. Toisten mielestä uskonnollisten elementtien vähentäminen turvaa kaikkien oppilaiden yhdenvertaisuuden. Toiset puolestaan kokevat, että samalla häivytetään osa suomalaista kulttuuriperintöä.

Suomessa uskonnonvapaus tarkoittaa sekä oikeutta harjoittaa uskontoa että oikeutta olla harjoittamatta sitä. Kristillisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ei edellytä kummankaan oikeuden poistamista.

Euroopassa tämä keskustelu on saanut myös uuden ulottuvuuden maahanmuuton myötä.

Espanjassa kristillisen kulttuuriperinnön merkitys on erityisen näkyvä. Maan historiaan kuuluu vuosisatoja kestänyt islamilainen hallinto ja kristittyjen kuningaskuntien vähittäinen vahvistuminen. Tämä historiallinen perintö näkyy edelleen vahvana haluna vaalia Espanjan kristillistä identiteettiä ja kulttuurisia juuria. Nyky-Espanjassa keskustellaan muun muassa moskeijoiden rakentamisesta, uskonnollisten yhteisöjen asemasta ja kansallisesta identiteetistä. Britanniassa, Espanjassa ja Ranskassa kristillisiä symboleja on puolestaan nähty sekä uskonnollisissa kulkueissa että kansallista identiteettiä korostavissa mielenosoituksissa. Näiden tapahtumien tavoitteet eivät ole aina samoja: uskonnollinen kulkue tai kristillisiä symboleita kantava mielenosoitus ei itsessään ole maahanmuuton vastainen protesti.

Oikeistokonservatiivisesta näkökulmasta voidaan kuitenkin esittää perusteltu kysymys: Miksi eurooppalaisen kristillisen kulttuuriperinnön puolustaminen tulkitaan usein niin suoraviivaisesti  muiden uskontojen vastustamiseksi?

Kristillisdemokratia ei tarkoita teokratiaa. Eurooppalainen kristillisdemokratia on kehittynyt demokraattiseksi yhteiskunnalliseksi aatesuunnaksi, jossa kristillisestä etiikasta johdetut arvot yhdistyvät oikeusvaltioon, parlamentarismiin ja sosiaaliseen vastuuseen.

Suomessa Raamattu ei ole lakikirja. Eikä sen pidäkään olla. Mutta siitä ei seuraa, että kristillisen kulttuuriperinnön pitäisi kadota yhteiskunnallisesta keskustelusta. Euroopan unionin lipussakin elää kristillinen kuvaperinne: kahdentoista tähden ympyrä yhdistetään Neitsyt Marian tähtikruunuun. Vaikka lipun virallinen symboliikka on uskonnollisesti neutraali, sen historiallinen tausta muistuttaa kristinuskon syvästä vaikutuksesta eurooppalaiseen kulttuuriin. Minulle se kertoo, että Euroopalla on suuri suojelija.

Isänmaa – kenelle kansallinen identiteetti kuuluu?

Isänmaa on konservatiivisessa ajattelussa enemmän kuin valtiohallinto tai maantieteellinen alue. Se on yhteinen historia, kieli, kulttuuri ja kokemus kuulumisesta johonkin itseä suurempaan.

Suomessa isänmaan merkitys liittyy väistämättä itsenäistymiseen, sotiin ja jälleenrakennukseen. Aiemmat sukupolvet ovat tehneet huomattavia uhrauksia sen puolesta, että nykyiset sukupolvet voivat elää itsenäisessä ja demokraattisessa valtiossa. Tätä historiallista perintöä ei tarvitse pitää muuttumattomana. Mutta sen merkitystä ei myöskään tule vähätellä.

Euroopan yhdentyminen, globalisaatio ja maahanmuutto ovat muuttaneet käsityksiä kansallisesta identiteetistä. Liberaalissa ajattelussa korostetaan yhdenvertaisuutta ja yksilön oikeuksia. Konservatiivisessa ajattelussa puolestaan painotetaan myös yhteisen kulttuurin jatkuvuutta ja velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, johon ihminen kuuluu. Vasemmisto korostaa maahanmuuttajien vastaanottamista ja yhdenvertaisuutta. Oikeisto painottaa myös nykyisten kansalaisten turvallisuutta, kansallisen kulttuurin säilymistä ja hyvinvointivaltion kantokykyä.

Nämä näkökulmat eivät ole välttämättä ristiriidassa. Maahanmuuttaja voi omaksua uuden kotimaansa kielen, kulttuurin ja yhteiskunnalliset arvot. Samalla vastaanottavalla yhteiskunnalla on oikeus odottaa lakien noudattamista ja osallistumista yhteiskuntaan. Keskustelu vaikeutuu silloin, kun kansallisen kulttuurin puolustaminen tulkitaan automaattisesti ulkomaalaisvastaisuudeksi tai maahanmuuttopolitiikan arvostelu ihmisryhmien vastustamiseksi.

Euroopassa kansallisen identiteetin merkitys näkyy esimerkiksi Italian, Ranskan, Saksan ja Espanjan poliittisissa keskusteluissa. Eri puolueet painottavat kansallista suvereniteettia, kulttuuriperintöä ja maahanmuuton hallintaa eri tavoin.

Kaikkia näitä liikkeitä ei kuitenkaan voi niputtaa yhdeksi konservatiiviseksi aatesuunnaksi. Osa edustaa perinteistä kristillisdemokratiaa, osa kansalliskonservatismia ja osa oikeistopopulismia.

Isänmaallisuuden keskeinen kysymys ei ole vain se, kuka saa tulla maahan, vaan myös se, millaisen yhteiskunnan haluamme jättää seuraaville sukupolville.

Maahanmuuttopolitiikassa tämä näkyy erilaisina painotuksina. Kansallisen kulttuurin jatkuvuuden puolustaminen ei automaattisesti merkitse maahanmuuton vastustamista, eikä maahanmuuton kannattaminen tietenkään automaattisesti tarkoita isänmaan hylkäämistä.

Miksi oikeistokonservatismi ei ole pelkkää uskonnollista puoluepolitiikkaa?

Suomessa kristilliseen arvopohjaan nojaava politiikka yhdistetään usein yhteen puolueeseen. Silloin keskustelu ajautuu helposti yksittäisten poliitikkojen uskonnollisiin näkemyksiin.

Mutta eurooppalainen oikeistokonservatismi on paljon laajempi kokonaisuus. Sen aatehistoriallisia lähtökohtia ovat yhteiskunnallisten instituutioiden jatkuvuus, perheen ja paikallisyhteisöjen merkitys, kansallinen kulttuuriperintö sekä ajatus vastuusta tulevia sukupolvia kohtaan.

Kristillisdemokratialla on tässä perinteessä oma asemansa. Toisen maailmansodan jälkeen kristillisdemokraattiset poliitikot, kuten Saksan Konrad Adenauer, Italian Alcide De Gasperi ja Ranskan Robert Schuman, olivat keskeisiä eurooppalaisen yhteistyön rakentajia. Heidän ajattelussaan kristillinen arvopohja ei tarkoittanut demokratian korvaamista uskonnollisella hallinnolla. Päinvastoin kristillisdemokratia osallistui demokraattisten instituutioiden luomiseen ja vahvistamiseen sodanjälkeisessä Euroopassa.

Suomessa kristillisdemokraattinen ajattelu on puolestaan liittynyt muun muassa perhepolitiikkaan, ihmisarvon puolustamiseen ja sosiaaliseen vastuuseen.

Tässä on myös olennainen ero talousliberaaliin oikeistoon. Talousliberalismi korostaa markkinoiden toimintaa, yrittäjyyttä ja yksilön taloudellista vapautta. Konservatismi taas kysyy, miten yhteiskunnan rakenteet, yhteisöt ja perinteet säilyvät muutosten keskellä.

Markkinatalous voi olla konservatiiville tärkeä, mutta se ei yksin määrittele hänen arvomaailmaansa. Samoin kristillinen vakaumus voi olla konservatiivisen ajattelun lähtökohta ilman, että poliittisen päätöksenteon pitäisi perustua uskonnollisiin määräyksiin.

Siksi oikeistokonservatismia ei voi pitää pelkkänä talousoikeiston kristillisenä siipenä. Sillä on oma käsityksensä yhteiskunnasta ja siitä, millainen vastuu yksilöllä on perheestään, lähiyhteisöstään ja kotimaastaan.

Suomessa oikeistokonservatismi yhdistetään helposti pieneen kristilliseen puolueeseen, ikään kuin kyse olisi suuren talousoikeistolaisen puolueen uskonnollisesta sivuhaarasta. Eurooppalaisessa mittakaavassa asetelma on kuitenkin aivan toinen. Kristillisdemokratia on Euroopan suurimman keskustaoikeistolaisen puolueperheen historiallinen ja aatteellinen perusta. Euroopan kansanpuolue (EPP) on Euroopan parlamentin suurin poliittinen ryhmä. Juuri kristillisdemokratia on Euroopan merkittävin aateperinne – ei sen sivuhaara.

Mitä haluamme säilyttää?

Eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa puhutaan jatkuvasti muutoksesta. Yhteiskuntaa pitää uudistaa, rakenteita purkaa ja vanhoja käsityksiä haastaa. Harvemmin kysytään, mitä haluamme säilyttää.

Oikeistokonservatismin lähtökohtana ei ole uuden vastustaminen. Yhteiskunnat ovat aina muuttuneet, eikä menneisyyteen palaaminen sellaisenaan ole mahdollista.

Sen sijaan konservatismi muistuttaa, että kaikella vanhalla ei ole arvoa vain siksi, että se on vanhaa, vaan että kaikkea vanhaa ei tule hylätä siksi, että se on perinteistä. ”Koti, uskonto ja isänmaa” ei ole pelkkä menneen maailman iskulause. Se voidaan ymmärtää myös kolmena vastuuna: vastuuna läheisistä, vastuuna kulttuurisesta ja eettisestä perinnöstä sekä vastuuna yhteiskunnasta, jonka olemme edellisiltä sukupolvilta saaneet.

Oikeistokonservatismin kysymys ei ole, miten saisimme menneisyyden takaisin. Se on, mitä menneisyydestä kannattaa kantaa tulevaisuuteen.

Sanomapitsi