Hipsteri kulttuurisodassa

Hipsteri ei koskaan halunnut sotaa. Hän halusi vain hyvää kahvia. Mutta kulttuurisota tuli ja kaappasi hänet mukaansa, vaikka hän yritti teeskennellä olevansa sen yläpuolella. Siinä missä muut valitsevat puolensa, hipsteri valitsee paahdon. Ja siinä piilee hänen tragediansa.

Kun maailma jakautuu kahteen leiriin, jotka huutavat toisilleen, hipsteri istuu Kallion vinyylikahvilassa, jossa soi sellainen free-jazz, jota kukaan ei jaksa kuunnella, ja kirjoittaa Moleskineen ajatuksiaan siitä, miten ”autenttisuus on kuollut”.

Hipsteri on kulttuurisodan täydellinen nollapiste. Oikeisto luulee häntä vasemmistolaiseksi, koska hänellä on man bun, hän kierrättää ja hän sanoo ääneen sanan ”problematisoida”. Vasemmisto luulee häntä oikeistolaiseksi, koska hän haaveilee ajasta ennen wokea – siis ajasta ennen vuotta 2012, kun Williamsburgissa vielä sai avata parturimon, jossa myytiin viskiä ja omantunnon tuskia. Molemmat ovat väärässä. Hipsteri ei ole poliittinen. Hän on esteettinen. Hänen aatteensa on kuratointi.

Kulttuurisodassa kysytään: kenen puolella olet? Hipsteri vastaa: kuuntelitko jo tämän bändin ennen kuin se myi loppuun? Hän on keksinyt tavan olla samaan aikaan uhri ja etuoikeutettu, kapinallinen ja konformisti, ironinen ja kuolemanvakava. Hän käyttää isoäitinsä villapaitaa, mutta maksaa siitä 90 euroa vintage-liikkeessä. Hän halveksii kulutusyhteiskuntaa ja omistaa kolme filmikameraa. Hän on antiboomeri, joka käyttäytyy täsmälleen kuten boomeri, joka löysi joogan.

Ja siksi kulttuurisota tarvitsee häntä. Sillä ilman hipsteriä sota olisi rehellinen. Olisi vain kaksi ääripäätä huutamassa toisiaan fasisteiksi ja kommunisteiksi. Hipsteri tuo siihen kolmannen, välttämättömän elementin: lievän, väsyneen ironian. Hän on se tyyppi, joka tulee mielenosoitukseenkin vain koska siellä on hyvä valo kuvata Instagramiin, jonka hän on kyllä jo sulkenut, mutta avaa välillä ”vain duunin takia”.

Hänen aseensa ei ole meemi tai pamfletti. Hänen aseensa on huokaus. Kun joku sanoo, että perinteiset arvot on pelastettava, hipsteri huokaa ja miettii, että perinteinen on ihanaa silloin kun se on japanilainen kirvesmiehen liitos tai italialainen aperitivo-kulttuuri, ei silloin kun se on isänmaallisuus.

Kun joku sanoo, että kaikki rakenteet on purettava, hipsteri huokaa ja miettii, että rakenteet ovat ihania silloin kun ne ovat brutalistista betonia keskustassa, ei silloin kun ne ovat cis-heteronormatiivisuus.

Lopulta hipsteri häviää kulttuurisodan. Ei siksi että hänen argumenttinsa olisi huono, vaan siksi että hän ei koskaan argumentoi loppuun. Hän keskeyttää itsensä ja sanoo: ”No joo, tää on tosi monimutkainen juttu.”
Hipsteri ei ole tyyppi, joka tappelee arvoista, vaan mausta. Ja nykyään maku on arvo.

https://en.wikipedia.org/wiki/Hipster_(1940s_subculture)
https://yle.fi/a/3-6544682