Psykologia Persoonallisuuden sanoittamisen merkitys

Psykologia Persoonallisuuden sanoittamisen merkitys

Ote kirjasta Psykologia Persoonallisuuden sanoittamisen teemasta

Kirjailija, kirjoittaja: Tarja Kaltiomaa

Kirjan kansi: Tarja Kaltiomaa, kuva MS Copilot, AI

Omissa teorioissani jo kirjaa Kristillinen filosofia kirjoittaessani olen tullut siihen johtopäätökseen, että ihmisellä on henki. Ihmisellä siten on myös henkinen olemus, jonka perusta on joko sanallinen tai kuvallinen, pääsääntöisesti nykyaikana tulkittuna. Jos ilmaantuu maailmassa myös muuta henkisyyden perustaa, nämä voidaan käsitellä myöhemmiksi henkisyyden perustoiksi kuin sanallinen mielikuvamalli, joka on ihmisen vanhin mielikuvamalli. Kuvallinen malli on syntynyt myöhemmin ihmislajin kehityksessä, jossa kaikki ihmiset alun alkaen ovat henkisperusteisia joko ihmisiä tai muita olentoja.

Suomi maana (kehitysmaana) on oivallinen tutkimusmaa ihmisen psyyken ja alkuperäisen ihmisen henkisyyden osalta.

Sen vuoksi sisäinen antropologini on elänyt Suomessa, omassa kotimaassani, nykyään mielenkiinnolla seuraten sekä ihmisten kansanluonteen eri vaiheita kirjallisuuden alalla sekä nykyään monipuolisesti kulttuuristen erilaisten mahdollisuuksien avulla. Koskaan aiemmin kuin minun sukupolveni, joka elää kanssani seitsemäskymmeniään, ole nähnyt niin pitkältä ajalta suomalaisten tavallista arkea ja kulttuuristen taiteenlajien tuottamaa kertomusta, muun muassa television avulla. Me kaikki kansa olemme tässä suhteessa sekä tutkimuksen kohteena että havaintoja tekevinä Havukka-ahon ajattelijoina. Suomalaisilla on henkisyyden sanoittaminen alkujuurissaan ja alkuhengessään, mutta sen tuominen ilmi eli todellisuudeksi on tapahtunut vasta 1500-luvulta lähtien kansanluonteen tunnustamisena kirjallisuuden avulla. Ennen aikaa, jolloin olemme voineet tuottaa kirjoituksia ja säilytettäviä tarinoita kirjoihin, olemme olleet vanhaa laulukansaa. Olemme tuottaneet tarvittavat sukupolvissa eteenpäin siirrettävät tarinat, kertomukset ja luomalaulut hämärissä tuvissa, jossa nuoret ovat ne omaksuneet ja oppineet samoin kuin äidinkielenään nykyään suomen kielen. Suomen kieli on ollut aluksi kirjoittamaton kieli, se on ollut kansan kieli, joka on ollut henkisperäinen kielensä. Mikael Agricola vapautti kansan mykkyydestä, joka oli velvoitteena ja perimänä vanhoista maailmoista saattaa kansan tietoon täällä maanpäällisessä elämässä. Kirjoittamisen tultua avuksi, kansalaisten mielen kuormitus on voinut keventyä.

Kansanluonteessa aiempi pitkä mykkyyden kausi näkyy edelleen. Tällä on psykologiassa tärkeä merkityksensä. Ihmiset eivät mykkyytensä perusteella ole psyykkisesti sairaita, vaan heiltä puuttuu edelleen keinoja itsensä ilmaisemiseen puheen avulla. Koska ihmisellä on henkinen ja henkisperäinen jatkuvuus, asiantila ei ole fataali eli toivoton. Kun kansakuntamme jatkaa edelleen hyvinvointivaltiona, kaikkeen tarpeeseen löytyy apukeinoja. Rahan puutteen ei pidä tässä asiassa olla esteenä, vaan kaikkeen terveystietoon ja terveydellisten olojen parantamiseen pitää tuottaa tarvittava rahoitus.

Suomalaiset saivat oppivelvollisuuden vuonna 1923. Koulunkäynti laajan kirjastoverkoston ja arkistopalveluiden osalta on sinänsä kansanluonteen sanoittamisen perusta. Ihmiset voivat kirjallisuuden ja arkistotietojen avulla tuottaa kertomuksia, jotka ovat heidän omaa henkistä perintöään. Sisäisten, mukana kannettavien tietojen ja tarinoitten osalta, ihminen tarvitsee hyvän sanavaraston voidakseen purkaa sanallista kuormaansa kirjallisesti. Kirjoittajan työ, siinä missä muunkin taiteilijan työ, on luovaa työtä. Taiteilija purkaa henkistä kuormaansa omaksi hyväkseen ja samalla myös kaikkien hyväksi. Olen kirjoittanut sarkastiseen sävyyn tästä ”yhden ja kaikkien” asiasta. Mielestäni vaikuttaa siltä, että kun taiteilija ja siis myös kirjailija tekee työtään, kaikkien tai vain tekijän asia ei olisi kenenkään asia. Asia näyttää nykyään sisältävän samoja sävyjä kuin kirjailija Frans Emil Sillanpään elämässä: kiinnostaa kaikkia, mutta ei kuulu kenellekään. Jokainen voi ottaa kantaa kirjailijan työhön, mutta ihmisenä kirjailija saattaa jäädä pimentoon tai katveeseen, ihmisenä hän ei olisi kukaan kenellekään. Tosin Sillanpään osalta (luen Panu Rajalan kirjaa Sillanpäästä) on hänen onnekseen ja myös rakkaaksi taakakseen niin, että hänellä on suuri perhe. Tehdä taiteellista työtä ja huolehtia perheen toimeentulosta, ei tässä maassa ole pähkinänä vielä ratkaistu. Olen kirjoittanut aiheesta useita pyykkinarukirjeitä internetiin. Sana kuuluu yhtä huonosti (vaikuttavan) kuin hullun huuto kaikuun aarnimetsässä. Myötätuntoni on Sillanpään ja hänen perheensä puolella, jälkipolvia varmasti nolottaa ja hävettää. Taiteilijoitten talouselämään on mahdollista tehdä tuntuvat ja oikeanlainen korjaus kirjassani Kansantalouden uudet mahdollisuudet keinoin. Kirja sisältää muutakin taloustietoa kuin taiteilijoitten talousapu.

Wikipedia kertoo kirjailija F. E. Sillanpäästä: ”Vaikka 1930-luku olikin Sillanpäälle kirjallisesti menestyksen aikaa, hän velkaantui edelleen kiihtyvällä vauhdilla suurelta osin siksi, ettei hän pystynyt hallitsemaan rahankäyttöään. Myös Sillanpään alkoholiongelma paheni edelleen näinä vuosina, ja hän saattoi nauttia korillisen olutta ja konjakkipullon päivässä. Sillanpää täytti 50 vuotta 16. syyskuuta 1938 ja otti kotonaan vastaan lukuisia kirjallista ja muuta kulttuurielämää edustaneita onnittelijoita. Sillanpäätä ei miellyttänyt se, että Otavan toimitusjohtaja Alvar Renqvist siteerasi päivänsankarille lähettämässään kirjeessä isoisänsä Henrik Renqvistin teosta Wiinan kauhistus kehottaen Sillanpäätä vapautumaan ”tuosta paholaisesta, jonka valta näyttää niin suurelta”. Sillanpään ja Otavan suhteita kiristivät kirjailijan yhä lisääntyvät velat samalla kun tältä ei kuulunut uutta merkittävää teosta”

Tämä aihe on tämän kirjan kannalta keskeinen aihe. Kirjastot ja kirjakaupat pursuaa kirjailijoitten sisältöainesta kaiken kansan hyväksi, mutta edelleen tätä kirjoittaessani vuonna 2026 kirjailijoitten taloustilanne Suomessa on huono, näin kertoo Suomen Kirjailijaliiton tilastot. Vielä nykyään saatetaan pitää kuin vaatimuksena, että kirjailijan pitää työtään tehdäkseen osallistua myös muuhun työhön samalla ansaitakseen leipänsä kirjoitustyön ohella, josta ei juuri leivänmurua kohdalle monelle osu. Yleisenä vaatimuksena tämä on huono. Asiaa voisi verrata esimerkiksi viulun soittoon. On mahdotonta viulunsoittajan tehdä harjoituskautensa ja osaamisensa aikana lisäksi muuta työtä. Asia on näin myös kirjailijan osalla, yleiseltä vaikuttavasta vaatimuksesta huolimatta. Myös kirjailijan pitää vaalia itseään kirjoittajan työssä: kirjoittajan kädet ovat herkkä kohta, inhimilliseltä kannalta katsottuna. Toivottavasti kristillinen ajattelutapa maassamme alkaa yltää taiteilijoita puolustamaan ja hyväksymään myös näille hyvinvointivaltion hyvän toimeentulon tulotuksena, säännöllisenä tulona.

En tietenkään osaa ottaa kantaa Sillanpään wiinan käyttöön, mutta kokonaisuus puhuu omasta puolestaan. Hänellä on suuri ja suurenmoinen kirjallinen tuotanto, joka on vaatinut häneltä myös itsensä huomioon ottamisen. Raha- ja rahoituspula saattaa elämässä vaikutta samaan tapaan kuin lihavuus: itseään toteuttavana. Koska ei pysty taiteilijaihmisenä täyttämään ja kohdalleen osuneita vaatimuksia kirjailijana ja kotiin leivän tuovana isänä, syyksi kehkeytyy kuin luonnostaan jokin muu kuin tärkeä työnsä, tässä tapauksessa ehkä alkoholi. Lihavuuden kyseessä ollen saattaisi ruoka tuottaa syytettävän ongelman, mutta niin ei varmasti ollut Sillanpään laita. Enempi syömisongelma on minulla tätä kirjoittaessani. Tosin en edes ehtisi syödä niin paljon ruokaa kuin mainostetaan liikalihavuusongelmaisten syövän, ja miten heilläkään olisi edes varaa syödä pirttipöydittäin viikossa ruokaa. Mielestäni tällä henkisperäisellä kansalla kaikki tämä mainittu on henkisperäistä ongelmaa!

*

Tämä ote kirjasta sisältyy kirjan alkutekstiin eli Alkusanat-kappaleeseen. Kun olen kirjoittanut tätä kirjaa, jonka koodinimenä internetissä on #UKJ4, olen lukenut Panu Rajalan kirjaa, joka kertoo kirjailija F.E. Sillanpään elämästä. Sillanpää voitti Nobel-palkinnon tuotannostaan, ja hän on kirjoittanut mm. kirjan Silja – nuorena nukkunut. Sillanpää oli kansan elämän kuvaaja hänen runollista näkemystään arvostettiin kirjoitustensa kautta, mutta Panu Rajalan kirjan mukaan hän ei ihmisenä saanut vielä täyttä arvostusta. Hän joutui kärsimään rahapulaa taloudessaan, jossa oli vaimo ja useita lapsia. Mikä on nyky-Suomen työläishyvinvoinnin aikana kirjailijoitten taloudellinen asema? Tiedän toki tämän vastauksen ja seuraan myös Suomen Kirjailijaliiton tilastoa aiheesta. Ei se kummoinen nykyäänkään ole. Talouspuolella kulttuuri tarvitsee rahapiristystä ja tämähän on vain työtä uudella rahoitustoimialalla, siistiä sisätyötä. Kun sanon kulttuuri, en ihan sitä tarkoita. Tarkoitan ihmisiä, kirjailijoita ja taiteilijoita, joille tämä kademielinen kansa ei mitään soisi, vaan nauttii ja häpeää, kuten muutenkin elämässään 😊

27.8.2026 Tarja Kaltiomaa