Uskonnosta eroamiselle ei pidä olla ikärajaa

Suomessa puhutaan uskonnonvapaudesta, mutta lasten kohdalla vapaus on edelleen vajaa. Jos uskonnonvapaus kuuluu ihmiselle itselleen, siihen täytyy kuulua myös oikeus sanoa: minä en kuulu tähän uskontoon.

Uskonnosta eroamisen ikäraja pitäisi poistaa kokonaan.

Eroamisoikeuteen ei pidä liittää minkäänlaista harkintakykyvaatimusta. Lapsen ei tarvitse todistaa viranomaiselle, vanhemmilleen tai uskonnolliselle yhteisölle ymmärtävänsä uskonnollisia oppeja riittävän syvällisesti voidakseen kieltäytyä jäsenyydestä.

Harkintakykytesti olisi tässä nurinkurinen. Uskontoon kuuluminen ei normaalistikaan perustu mihinkään objektiivisesti mitattavaan rationaalisen harkintakyvyn testiin. Ihmiseltä ei vaadita filosofian, teologian, tieteenfilosofian tai uskontotieteen osaamista ennen kuin hän saa kuulua uskonnolliseen yhteisöön.

Miksi siis juuri lähtemiselle pitäisi asettaa korkeampi episteeminen vaatimus kuin jäsenenä olemiselle?

Jos ihminen kykenee sanomaan “en halua kuulua tähän uskontoon”, sen täytyy riittää.

Poistumiseen ei tarvita perustelua

Uskonnollisesta yhdyskunnasta eroaminen pitäisi ymmärtää yksipuoliseksi poistumisoikeudeksi.

Lapsen ei tarvitse perustella, miksi hän ei usko. Hänen ei tarvitse osoittaa, että hänen maailmankuvansa on johdonmukainen. Hänen ei tarvitse ymmärtää uskonnon kaikkia oppeja eikä esittää vaihtoehtoista elämänkatsomusta.

Hänen tarvitsee vain ilmoittaa haluavansa pois.

Tämä on tärkeä ero. Jos viranomainen alkaisi tutkia lapsen harkintakykyä, viranomaisesta tulisi käytännössä portinvartija, joka päättäisi, onko lapsen halu erota uskonnosta riittävän rationaalinen.

Sellaista valtaa ei pidä antaa viranomaiselle.

Vanhemmillekaan ei pidä antaa veto-oikeutta.

Vanhemmilla voi olla laaja oikeus kasvattaa lastaan, kertoa omasta uskonnostaan ja harjoittaa uskontoa perheen sisällä. Mutta tästä ei seuraa oikeutta ylläpitää lapsen muodollista jäsenyyttä uskonnollisessa yhteisössä vastoin lapsen nimenomaista tahtoa.

Jäsenyyden ja eroamisen ei tarvitse olla symmetrisiä

Usein oletetaan, että jos lapsi saa itse erota uskonnosta, hänen pitäisi samalla saada yhtä vapaasti liittyä mihin tahansa uskonnolliseen yhteisöön.

Tämä ei seuraa mistään.

Liittyminen ja poistuminen ovat rakenteellisesti erilaisia päätöksiä. Liittyminen luo uuden organisatorisen sidoksen. Eroaminen purkaa olemassa olevan sidoksen.

Liberalistisessa järjestelmässä juuri poistumisoikeuden pitäisi olla erityisen vahva.

Sama periaate tunnetaan muuallakin. Sopimuksesta, yhdistyksestä tai palvelusta poistumisen transaktiokustannuksia pyritään usein rajoittamaan juuri siksi, että korkeat poistumiskustannukset vahvistavat organisaation valtaa yksilöön nähden.

Uskonnollisessa jäsenyydessä tämä argumentti on vielä vahvempi, koska lapsi ei useinkaan ole alun perinkään itse valinnut jäsenyyttään.

Kaikki uskonnot eivät sovi lapsille

Toinen kysymys on vielä perustavampi.

Uskonnonvapaus ei saa tarkoittaa sitä, että uskonnollinen toiminta saa automaattisesti poikkeuksen yleisistä lasten suojaa koskevista säännöistä.

Kaikki aikuisille sallittu toiminta ei ole sallittua lapsille. Sama periaate kuuluu ulottaa uskontoihin.

Jos uskonnollisen yhteisön käytännöt aiheuttavat lapsille merkittävää ja osoitettavaa haittaa, lasten osallistumista voidaan perustellusti rajoittaa tai se voidaan kieltää.

Ratkaisevaa ei pitäisi olla se, mitä uskonto opettaa metafysiikasta. Valtion ei kuulu ratkaista, onko Jumalaa olemassa tai mikä uskonto on oikeassa.

Arvioitavia ovat konkreettiset seuraukset.

Jos toimintaan kuuluu esimerkiksi lasten fyysinen vahingoittaminen, välttämättömän terveydenhuollon estäminen, koulutuksen vakava laiminlyönti, järjestelmällinen eristäminen yhteiskunnasta tai sellainen psykologinen painostus, joka täyttää muutenkin lasten vahingoittamiselle asetetut kriteerit, uskonnollinen perustelu ei saa muodostaa poikkeuslupaa.

Testin pitää olla sama riippumatta siitä, kutsutaanko toimintaa uskonnoksi, kasvatukseksi, terapiaksi vai joksikin muuksi.

Aikuinen saa valita huonostikin

Aikuisten uskonnonvapautta pitää puolustaa erittäin laajasti.

Aikuinen saa uskoa asioihin, joita muut pitävät perusteettomina. Hän saa liittyä ankaraan uskonnolliseen yhteisöön, käyttää siihen aikaansa ja rahaansa ja rakentaa elämäntapansa uskonnollisten sääntöjen ympärille.

Vapauteen kuuluu oikeus tehdä myös muiden mielestä huonoja päätöksiä.

Juuri siksi harkintakyvyn arviointi on vaarallinen peruste uskonnollisille oikeuksille. Jos uskonnon harjoittamisen oikeus edellyttäisi aina ulkopuolisen arvioimaa rationaalisuutta, suuri osa uskonnollisesta toiminnasta joutuisi väistämättä saman arvioinnin kohteeksi.

Vapaa yhteiskunta ei tarvitse tällaista järjestelmää.

Se tarvitsee vahvan oikeuden valita ja vielä vahvemman oikeuden poistua.

Yksinkertainen sääntö

Lainsäädäntöön riittäisi yksinkertainen periaate:

Alaikäinen saa milloin tahansa omalla ilmoituksellaan erota uskonnollisesta yhdyskunnasta.

Ei ikärajaa.

Ei huoltajan suostumusta.

Ei harkintakykytestiä.

Ei vakaumuksen tutkimista.

Ei teologista kuulustelua.

Ei perusteluvelvollisuutta.

Samalla uskonnollisia yhteisöjä pitäisi kohdella lasten suojelussa samalla mittapuulla kuin muitakin yhteisöjä. Jos toiminta olisi lapselle liian vahingollista ilman uskonnollista perustelua, uskonto ei saa tehdä siitä sallittua.

Uskonnonvapauden pitäisi tarkoittaa ennen kaikkea yksilön vapautta suhteessa uskontoon, ei uskonnollisten yhteisöjen oikeutta pitää yksilöitä jäseninään.

Lapsen oikeus sanoa ei ei tarvitse harkintakykytestiä.