Fasismi – Italia ja USA?

Nykyisin Yhdysvallat on kahtiajakautunut, mutta ei ole vielä sisällissodassa – siten kuin  Euroopan ehkä kahtiajakautunein maa Italia oli toisen maailmansodan lopulla eli vuosina 1943—1945. 1943 valtio- ja fasistipuoluejohdosta tuolloin erotettu Benito Mussolini, hyvin Donald Trumpin, Yhdysvaltojen nykyisen presidentin, olioinen diktaattori vuodesta 1925 palasi autoritäärisestä fasismista vuoden 1919 totalitaariseen fasismiin eli republikaaniseen fasismiin – ns.  Salòn tasavallan fasismiin. Ainakin nimellisesti Mussolinin fasistinen politiikka eli republikaanisuutta kuten myös Trumpin politiikka, jossa nykyisin on alettu nähdä fasismia.

Trumpin Yhdysvaltojen olojen jotkut ovat pelänneet voivan kärjistyä sisällissodaksi. Tällainen oli Italiassa nykykäsityksen mukaan juuri edellä mainittuna ajanjaksolla 1943—1945.

Natsi-Saksan tukemat Italian sosiaalisen tasavallan joukot pitivät hallussaan maan keski- ja pohjoisosia ja eteläosaa hallussaan Italian kanssasotija-armeija. Jälkimmäinen oli Italian kuningas Viktor Emmanuel III:n ja Mussolinin sijaan kuninkaallista Italiaa sisällissotavuosina johtanut marsalkka Pietro Bagoglio.  

Mussolini oli ollut vuosina 1922—1943 johtajana ja vuosina 1925—1943 autoritäärinen diktaattori, joka unelmoi tuolloin totalitaarisista diktatuurista.

Eteläisen armeijan kanssa samalla puolella olivat 1943—1945 Italian vapautuksen komitean alaiset partisaanitaistelijat Salòn tasavallan joukkojen selustassa.

Partisasnit jakautuivat eri ryhmiin: radikaalidemokraatteihin (Giustizia ei Liberta/GL-partisaaneihin; edelleen  kommunistien Garibaldi-prikaatin  kommunistipartisaaneihin, edellä mainittua suurempaan, ja näitä molempia pienempiin, joita olivat  kristillillisdemokraattipartisaanit ja sosialistien Matteotti-prikaatilaiset. Lisäksi partisaaneissa oli anarkisteja, Badoglion kuningasmielisiä ja entisiä fasisteja.

Autoritäärisen fasistivaltion johdossa ollessaan Benito Mussolini oli sallinut kuninkaan jäädä asemaansa kuningasvaltaisine symboleineen, kirkolle maallista valtaa ja omistavalle luokalle etuoikeuksia työväenluokkaan nähden. Nämä nähtiin ei-poliittisina eikä niissä ollutta vapautta vielä poistettu.

Mussolini oli nähnyt itsensä Julius Caesarin kaltaisena roomalaisena vuoteen 1943 asti, mutta tämän jälkeen kansallisen uudesti synnyttäjän Giuseppe Garibaldin kaltaisena Italian ja italialaisten keksijänä ja 1800- luvun uudestisyntyminen eli risorgimenton jatkajana siitä, mihin Giuseppe Mazzini ja Giuseppe Garibaldi olivat päässeet.

Bakunilainen anarkistin Aleksandro Mussolinin poika Benito Mussolini aloitti uransa isänsä kaltaisena, ainakin taloudellisesti Marxin näkemyksiin myönteisenä vallankumouksellisena sosialistina, mutta kehittyi Wilfredo Pareton vaikutuksesta ja tämän luentoja 1904 kuunnelleena poliittisen elitismin teorian kannattajaksi.

Nationalismi ja sosialismi pohjautuvat teorian mukaan perusinhimillisiin tuntemuksiin ollen näiden rationalisaatioita. Pareton klassisen liberalismin Benito jätti huomiotta pitämättä sitä mitenkään merkittävänä.

Mussolini ja Pareto  (kuollut 1923) pitivät Italian kuningaskunnan Camillo Cavourin perustamaa parlamentaarista järjestelmää tehottomana ja kriisiytyneenä. Mussolini pyrki tehokkaaseen johtajatasavaltaan.

Taistelu siitä, millaiseksi Italia tulisi uudelleen synnyttää

Mazzini ja Garibaldi paavin maallisen vallan ja katolisen pappisvallan vastustamisen ja demokraattisen tasavallan aatteiden ajajat olivat myös edellä mainittujen GL-partisaanien edeltäjiä. GL-risorgimenton tavoitteena oli radikaalidemokraattinen tasavalta eli nykyaikaan soveltuva muunnelma Mazzinin ja Garibaldin ajatuksista.

Näiden kehittely pohjautui Mussolinin murhauttaman Carlo Rossellin ajatuksiin liberalismin ja eettisen sosialismin yhteensovittamisesta. Partisaanien piirissä oli myös Mussolinin vuonna 1924 murhauttaman sosialisti Giacomo Matteottin ympärille syntynyt reformistinen suuntaus. Mainitut suuntaukset kilpailivat kommunistien kanssa, joista syntyi myöhempi eurokommunismi. Rossellin liberaalisosialismi säilyi intellektuelliliilkeenä kylmän sodan ilmapiiriin sopimattomana.

Risorgimento – Italian yhdistyminen/kansakunnan uudestisyntyminen – oli lupaus, jota ei koskaan toteutettu, kun Garibaldin eteläiset alueet liitettiin Sardinia-Piemonten pohjoisen kuningaskuntaan.

Liitetyt alueet joutuivat asukas kokemuksen mukaan miehitetyksi. Antonio Gramsci käytti termiä passiivinen vallankumous Italian yhdistymiseen lopputuloksesta. Syvä pettymys synnytti Eurooppaan anarkismin, emigrantti Mihail Bakuninin sanoittaman, ja pohjoisitalialaisen teollistuneen osan sosialistiliikkeen. Vasemmisto oli syvästi jakautunut.

Italian sosialistipuolue oli Mussolinin murhauttamaan Matteotin puolue. Tämä – jonka edeltäjään, Andrea Costan Vallankumoukselliseen sosialistipuolueeseen, Mussolinin isä Aleksandro kuului – hajosi ensi kerran, kun siitä erosivat myöhemmät fasistipuolueen perustajat, joihin kuului Benito Mussolini. Toisen kerran vanha sosialistipuolue hajosi, 1921, kun siitä erosi Italian kommunistipuolue.

Kylmän sodan aikaan oli sosialistipuolueen kolmas hajoaminen, kun vanhasta puolueesta erosi Demokraattinen sosialistipuolue Kristillisdemokraattien apupuolueeksi. Vanha puolue oli Italian kommunistisen – Antonio Gramscin mainitun kommunistipuolueen – liittolaispuolue. Kylmän sodan aikana äsken mainittu kommunistipuolue oli Italian toiseksi suurin puolue — jäsenistöltään maailman kolmanneksi suurin kommunistipuolue lähes kahden miljoonan jäsenensä vuoksi.

Nykyinen demokraattinen puolue – keskustalais-/keskustavasemmistolainen puolue – on syntynyt mainitusta puolueesta, hajonneen kristillisdemokraattisen puolueen vasemmistosiivestä ja tasavaltalais- sekä liberaalipuolueista. Italian kommunistipuolue ehti kehittyä koko kansakunnan puolueeksi ennen kuin se laajeni demokraattiseksi puolueeksi. Viiden tähden liike vasemmistopopulistinen puolue oli myöhempi tulokas.

Italian nykyisen oikeistopääministerin Giorgia Melonin poliittisena esikuvana näyttää olevan Benito Mussolini ja hänen tasavaltalaisuudesta juuret ovat mainitun suuren edeltäjänsä fasistisesta republikaanisuuden aatteensa, jolle sukua on Donald Trumpin uusi republikaanisuus.

Donald Trumpin yritykset kehittää yhdysvaltalainen fasistinen republikaanisuus

Donald Trump muutti ICE:n, Yhdysvaltain maahanmuutto- ja tulliviraston (United States Immigration and Customs Enforcement, ICE) toimimaan vastaavasti kuin Mussolini miliisipuoluettaan tai tämän aktiivimiliisejä. Tiedämme tämän siitä, mitä olemme kuulleet ICE:n asiamiesten toiminnasta Minnesotassa tai muissa demokraattiosavaltioissa.

Trump näyttää jakavan Mussolinin uskon miliisipuolueeseen, jonka jäsen on asetta kantava soturi ja jolle väkivalta on paljon enemmän kuin vain väline eli tapa elää. Trumpin toiminta vastaa Mussolinin tapaa käyttää miliisipuoluettaan tai sen varsinaisia väkivallan taitureita yksinvaltansa pönkittämiseen; Mussolini veljeili omistavan luokan, kirkon ja kuningashuoneen kanssa pitäen väkivaltamonopolin puolueellaan.

Donald Trump näyttää olevan vasta tässä vaiheessa – tietenkin sillä erolla, että Yhdysvallat on tasavalta ja D. Trump haluaa itse kuninkaaksi. Mussolini halusi keisariksi ennen vuotta 1943. Alkuaan hän oli näet tavoitellut Italiasta tasavaltaa.

Benito Mussolinin republikaanisuuden periaatteet

Benito Mussolini asettui johtamaan Italian republikaanista fasistipuoluetta (Partito Fascista Repubblicano, PFR). Tämä muotoili ja toteutti ideologiaansa vuonna 1943 perustetun Italian sosiaalisen tasavallan (Repubblica Sociale Italiana, RSI), eli  Salòn tasavallan avulla. Uusi fasistipuolue oli Mussolinin paluuta vuoden 1919 ajatusten toteuttamiseen.

Johdettaan 23 vuotta Italian sisä- ja ulkopolitiikkaa ja oltuaan armeijan ylipäällikkö Mussolini pettyi kuningashuoneeseen, katoliseen kirkkoon ja muihin, jotka jättivät maksamatta paitsi kiitollisuuden- myös kunniavelkansa ja sitoumukset, jotka Mussolini oli antanut Italian puolesta Saksan johtaja Adolf Hitlerille.

Pohjois-Italian kansallinen vapautuskomitea (Comitato di Liberazione Nazionale Alta Italia, CLNAI), joka voitettuaan sisällissodan Italian sosiaalista tasavaltaa ja natseja vastaan päätti teloittaa Benito Mussolinin ja muut republikaani-natsi-fasistit ennen kuin liittoutuneet ehtivät partisaanien vapauttamille alueille. Sisällissota päättyi näiden päätösten toimeenpanoon.

Totalitaarisuus kaiken autoritäärisyyden lopullisena päämääränä

1924—1925 Mussolini jäi kiinni oppositiojohtaja ja sosialisti Giacomo Matteottin murhan järjestämisestä ja huolimatta muiden puolueiden protesteista Italian kuningas ei toiminut ylimmän valtiovallan haltijan tavoin vaan antoi Mussolinin luoda miliisipuoluediktatuurin. Mussolini otti täyden vastuun rikoksista ja piti  valtiovallan omissa ja fasistipuolueen käsissä.  Kuten jo totesin, kirkolle, omistavalle luokalle ja muille perinteisille toimijoille jäi autonomiaa. Täyttä totalitarismia ei vielä suosittu.

Totalitarismin ajatus häämötti Benito Mussolinin mielessä jo vuonna 1925, jolloin hän julkaisi yhdessä filosofi Giovanni Gentilen kanssa teoksen, johon sisältyi totalitarismin idea. Näin Mussolinin ja fasistien miliisipuolueen vuoden 1925 autoritäärinen diktatuuri sai alkunsa. Muita puolueita ei enää ollut.

Totalitarismi ei sitoudu autoritarismin takaiseen poliittisten asioiden, joista vapaus on poistettu, ja vapauden ei-poliittisen alueen erottelun. Totalitaristi tahtoo poistaa yksilön vapauden ja olemassaolon kaikkialta.

Valtiossa on kaikki, ei mitään sen ulkopuolella eikä mitään sitä vastaan. Giovanni Gentilen – Mussolinin kulttuuriministeri – oikeistohegeliläisyys pitää illuusioita demokratiaa, kansalaisyhteiskuntaa ja yksilöä vapauksien.

Mussolini näyttää siirtyneen tähän oppiin isänsä kyläsepän vasemmistohegeliläisyydestä vuonna 1925. Aleksandro-isä olisi kääntynyt haudassaan, jos hän olisi voinut saada tietää poikansa poliittisen siirtymän fasismiin.

Miliisipuolueet ja keskusjohtoinen ja johtajavaltainen yhteiskuntamalli

Toimittuaan sosialistipuolueen vallankumoussiiven johtajana ennen ensimmäistä maailmansotaa ja puolueen pää-äänenkannattajan Avantin päätoimittajana Mussolini joutui eroamaan puolueesta sen vuoksi, että hän vastusti puolueen pyrkimystä pitää Italia erossa sodasta.

Yhteistyön mahdollisuudet sosialistien kanssa Mussolini kuitenkin menetti, kun hänen miliisipuolueen aktiivit hyökkäsivät edellä mainitun lehden kirjapainoon vastoin Mussolinin tahtoa. Mussolini tarjosi oman taistelujärjestönsä työnantajien avuksi vuosina 1921—1922. Hänen tavoitteenaan oli murskata sosialistit, kun heidän kanssaan oli mahdotonta tehdä yhteistyötä.

Vielä punaisten vuosien 1819,– 1920 aikana Mussolini kannatti yleislakkoa tehden yhteistyötä vallankumouksellisen syndikalistien kanssa. Mainittu varhaisvaihe oli se, mihin Italian sosiaalisen tasavallan Mussolinin fasismi oli paluuta tosin nyt Hitlerin ja natsien ideologiasta omaksumine vailutteineen – jotka tosin osoittivat myös tämän tasavallan natsien nukkevaltioksi.

Italian työväelle Mussolini tahtoi lahjoittaa tuotanto- ja vaihtovälineet siirron valtion käsiin. Antifasistisen työväen sydämet oli voitettava fasistiseen republikaanisuuden puolelle. Antifasistisen työväen sydämet oli voitettava fasistiseen republikaanisuuden puolelle.

Näin Mussolini siirtyi nyt valtiototalitarismiin, kun aikaisemmin hän oli tyytynyt autoritarismiin, johon kuului fasistisen johtajuuden yhdistämisen kuningas-, pappis- ja kapitalistisvaltaan.

Mussolinin paluu vuoden 1919 radikalismiinsa merkitsi selvää irtisanoutumista edellä mainituista. Hänen taka-ajatuksenaan oli myös kostaa Italian omistavalle luokalle, kirkolle ja kuningashuoneelle niiden ”petos” fasisteja kohtaan.  Adolf Hitlerin avulla 1943 alkaen Mussolini alkoi haluta sulattaa ne totalitaarisen fasistivaltioon.

Hitlerin avun hyväksyminen edellytti myös uutena asiana italialaisessa fasismissa osallistumista juutalaisrodun hävittämiseen eli holokaustiin.  Mussolini oli Italian kuningaskunnan kuninkaan nimittämä pääministeri vuodesta 1922 ja vuodesta 1925 vuoteen 1943 Italian yksinvaltainen diktaattori.

Italian pohjoisosien suurten kaupunkien työläiset siirtyivät vuosien 1943—1945 sisällissodan myötä Antonio Gramscin, eurokommunismiin isän, viitoittamalla ymmärryksellä Italian historiallisesta kaksijakoisuudesta.

Fasismin ymmärtäminen Italian pysyväksi puutteeksi oli lähtöisin Gramscin ystävän, vallankumouksellisen liberaalin, Piero Gobettiin (1901–1926) näkemyksistä.

Gobetti oli torinolainen lehtimies, poliittinen ajattelija ja antifasisti, joka perusti La Rivoluzione liberale -lehden ja vaati uudistuksia, jotka haastoivat sekä vanhan konservatiivisen eliitin että nousevan fasismin. Vapaus edellytti säilyäkseen jatkuvaa vallankumouksellista taistelua totalitarismia vastaan. Tätä edellytti ohjelma, jossa Italian keksimisen jälkeen, kun tietoisesti ymmärrettiin Italia kirjaimellisesti keksityksi, oli keksittävä vielä italialaiset. Partisaaniliike oli risorgimenton lupaamaan demokratian toteuttamista.

Jo fasismin synnyttyä ja Wilfredo Pareton nähtyä se positiivisessa valossa käytiin keskustelu, johon myös Gobetti osallistui näkemyksiään, fasismista.

Maailmankuulu filosofi Benedetto Croce näki fasismin syntymisen sodan karmeuden sivutuotteena ja oletti fasismin myös ohimeneväksi, kun hän osoitti Mussolinin ystävän suuren filosofi Gentilen, aiemmin jo mainitun,  epäonnistuneen olemaan Hegelin filosofian aito jatkaja opissaan  eettisestä valtiosta, joka on totalitaarinen valtio, fasistien pyrkimysten mukainen.