Berliiniin vuonna 2036? Osa I: Vuoden 1916 haamukisojen varjot.

Berliini tavoittelee parhaillaan vuoden 2036 kesäolympialaisia, mikä herättää henkiin ikävät muistot vuoden 1936 kisoista ja maan natsimenneisyydestä. Kolmiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan vuoden 1916 peruttuihin ”haamukisoihin”. Euroopassa oli nähty massiivinen varustelukierre ja suursodan uhka kyti taustalla. Venäjän painostus oli evännyt Suomelta oikeuden osallistua kisoihin omana joukkueenaan, toisin kuin oli tapahtunut Tukholmassa 1912. Sarjan toinen osa julkaistaan 03.09.2026.

Vuoden 1916 Berliinin kesäolympialaisista ei luonnollisestikaan julkaistu virallista kisaraporttia, koska ne peruttiin ensimmäisen maailmansodan vuoksi. Urheiluhistorian täydellisen tyhjiön pelastaa kuitenkin saksalaisen olympiahistorioitsija Karl Lennartzin teos Die VI. Olympischen Spiele Berlin 1916: Dokumente. Se kokoaa yhteen kisojen viralliset suunnitteludokumentit ja lajiohjelmat toimien haljuna korvikkeena kisoille, joita ei koskaan pidetty. Dokumenttien ja vuosien 1913–1914 maailmantilastojen valossa Berliinin kisoista oli tulossa urheilullinen jättiläinen, mutta niihin valmistauduttiin hirvittävän ruutitynnyrin päällä.

Kun katsomme vuotta 1914 nykypäivän vinkkelistä, näkymä on häkellyttävä. Eurooppa oli kruunujen, keisareiden ja vanhojen valtamahtien maanosa. Koko maanosassa oli vain neljä tai viisi ei-monarkistista valtiota: Ranska, Sveitsi, Portugali, San Marino ja tietyin varauksin Andorra. Muuta Eurooppaa hallitsivat valtavat, vuosisataiset imperiumit. Järjestäytynyt urheilutoiminta oli vielä kovin Eurooppa-keskeistä. Urheilumaailman herruudesta taistelivat maanosan vanhat mahdit sekä merten takaiset uuden maailman maat.

Kesäkuussa 1914 Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) kokoontui juhlavaan 20-vuotiskongressiinsa Pariisissa. Ilmapiiri oli täynnä suunnatonta optimismia ja rauhanuskoa. Berliinin kisojen rakennussuunnitelmat hipoivat täydellisyyttä, stadionin lehterit kohosivat vauhdilla ja olympiahuuma kasvoi. Kukaan Pariisin salongeissa tai urheilukentillä ei halunnut uskoa, että suursota olisi tulossa. Eurooppa oli selvinnyt useista vakavista diplomaattisista kriiseistä aiemminkin, ja sivistyneen maailman uskottiin kasvaneen ulos suurista sodista.

Vanhan maailman absurdius piili kuitenkin siinä, että samalla kun se puhui rauhasta, se varustautui tuhoon. Oli nähty Britannian ja Saksan välinen massiivinen laivastokilpailu, ja Euroopan monarkiat olivat virittäneet armeijansa miljoonapäisiksi sotakoneiksi. Mitään tietoista tahtoa maailman polttamiseksi ei ollut, mutta kun koneisto oli valmis, diplomaattiselle pelivaralle ei jäänyt tilaa. Lopulta sodan syttyminen oli traaginen sattumien ja epäonnen aikaansaama ketjureaktio. Sarajevon laukausten kaltainen yksittäinen attentaatti toimi kipinänä, joka laukaisi valmiit mobilisointisuunnitelmat.

Suomelle vuodesta 1916 odotettiin mitalisadetta, sillä maan yleisurheilurintama oli poikkeuksellisen kova. Hannes Kolehmainen oli ratamatkojen ykkössuosikki, ja hänen veljensä Tatu Kolehmainen piti hallussaan 20 000 metrin maailmanennätystä sekä Lontoossa juostua maratonin Suomen ennätystä ollen itseoikeutetusti Berliinin maratonjuoksun suurin voittajasuosikki. Heittolajeissa Julius Saaristo, Urho Peltonen, Elmer Niklander ja Armas Taipale olivat matkalla kohti historiallisia voittoja. Eikä kaikki suinkaan olisi ollut vain yleisurheilijoittemme varassa.

Kaikki spekulaatio suomalaismitaleista sisältää kuitenkin synkän historiallisen varjon. Vaikka sota ei olisi perunut kisoja, Suomi ei olisi voinut osallistua niihin itsenäisenä joukkueena. Venäjän keisarikunta oli kokenut Tukholmassa 1912 urheilullisen nöyryytyksen Suomen menestyksen vuoksi ja ryhtynyt tiukkoihin venäläistämistoimiin. Venäjän poliittisen painostuksen alla KOK taipui kesäkuussa 1914 Pariisin kongressissa ja eväsi Suomen itsenäisen osallistumisoikeuden. Päätös oli tehty: suomalaiset olisivat saaneet urheilla vain Venäjän trikolorin alla.

Suursota ei ollut vain poliittinen romahdus. Se johti Euroopan historian suurimpaan inhimillisen ja älyllisen pääoman menetyseen. Taistelukentille kaatui lähes puolet nuorista miesten ikäluokista. Heidän mukanaan Eurooppa menetti tuhansia tulevaisuuden tiedemiehiä, arkkitehtejä, taiteilijoita ja urheilijoita. Aseiden vaietessa syksyllä 1918, Euroopan kartta oli piirretty uusiksi. Vaikka useat pienemmät ja keskisuuret monarkiat selvisivätkin myrskystä, vanhan maailman todelliset mahtitekijät olivat poissa. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnat olivat kaatuneet.

Vanhojen imperiumiumien raunioista nousi uusi, itsenäinen Suomi, mutta se ajautui heti alkumetreillään synkkään kierteeseen. Vuoden 1918 traaginen sisällissota jakoi kansakunnan kahtia ja johti tilanteeseen, jossa maan parhaita aivoja, kykyjä ja nuoria miehiä surmattiin. Sodan melskeissä menehtyi useita potentiaalisia olympiaurheilijoita ja viisi Tukholman kisojen olympiaedustajaa. Tästä huolimatta nuori tasavalta osoitti hämmästyttävää elinvoimaa. Urheilusta tuli murtuneelle kansakunnalle yhteinen liima. Kun Vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa maasta kuoriutui todellinen urheilun suurvalta. Hannes Kolehmaisen johdolla ja Paavo Nurmen debyytillä pienen pohjoisen demokratian menestys hämmästytti koko maailmaa.

Vuoden 1916 peruttuja Berliinin olympialaisia koskeva urheiluhistoriallinen jossittelu avaa kiehtovan, vaihtoehtoisen maailman, josta riittäisi aineistoa paksuunkin tietokirjaan. Karl Lennartzin dokumentoimat Saksan keisarikunnan kisasuunnitelmat osoittavat, että olympialiike oli ottamassa historiansa suurinta harppausta eteenpäin sekä lajikirjon laajentumisessa, maantieteellisessä kansainvälistymisessä että talviurheilun virallisessa syntymässä. Nuo kisat olisivat voineet muuttaa urheilumaailman rakenteen vuosikymmeniä luultua aikaisemmin.

Yksi historian kiehtovimmista ”mitä jos” -skenaarioista liittyy nuoreen ratsuväen luutnanttiin, George S. Pattoniin – mieheen, josta tuli myöhemmin toisen maailmansodan legenda. Patton oli kilpaillut nykyaikaisessa viisiottelussa Tukholman olympialaisissa 1912 sijoittuen viidenneksi. Mitali mureni katkerasti ammuntaan: Patton käytti omaa, isokalorista .38-palvelusasettaan muiden ampuessa .22-tarkkuuspistooleilla, ja tuomarit katsoivat yhden luodin menneen ohi taulun. Patton oli valittu Yhdysvaltain joukkueeseen vuoden 1916 kisoihin, ja hän oli vannonut ottavansa Berliinissä rajun revanssin ruotsalaisista hallitsemallaan areenalla. Hän oli harjoitellut vimmatusti ja parantanut heikkouksiaan, mutta suursota perui kisat. Olympia-areenan sijasta Patton päätyi testaamaan sotilasoppejaan tositoimissa Ranskassa USA:n panssariaseeen syntyvaiheessa.

Berliinin vuoden 1916 kisoissa oli myös tarkoitus tehdä jotain urheilupoliittisesti vallankumouksellista: luoda virallinen olympiatasoinen talviurheiluviikko, jota voidaan pitää nykyisten talviolympialaisten suorana esiasteena. Helmikuulle 1916 suunniteltu talviviikko oli tarkoitus järjestää Berliinissä sekä Schwarzwaldin  Feldberg-vuorella. Ohjelmaan oli jo virallisesti hyväksytty pohjoismaiset hiihtolajit, pikaluistelu, taitoluistelu sekä jääkiekko. Jääkiekko olisi tehnyt virallisen olympiadebyyttinsä jo neljä vuotta ennen Antwerpeniä ja kahdeksan vuotta ennen ensimmäisiä virallisia Chamonix’n talvikisoja.

Samalla myös golf oli tekemässä paluutaan olympiaohjelmaan. Lajia oli mukana olympialaisissa vuosina 1900 ja 1904, mutta se oli pudotettu pois Lontoosta ja Tukholmasta. Vuoden 1916 kisoissa golfin oli tarkoitus tehdä suuri paluu Berliinissä. Maailmantilastojen valossa mitalisuosikit olisivat löytyneet Britannian saarten ikoneista sekä Yhdysvaltojen nousevista tähdistä, kuten Francis Ouimetista. Golf joutui odottamaan seuraavaa olympiapaluustaan peräti sata vuotta, aina Rion kisoihin 2016 asti.

Kaiken tämän urheilullisen loiston keskellä elää kuitenkin kysymys siitä, olisivatko Berliinin kisat voineet jollakin tavalla yhdistää maailmaa ja estää historian suuren katastrofin, vai olisivatko ne vain toimineet Saksan keisarikunnan mahtipontisena propagandanäyttämönä – hieman samaan tapaan kuin Berliinin kisat myöhemmin vuonna 1936. Saksa panosti kisoihin massiivisesti rahaa ja palkkasi amerikkalaisen Alvin Kraenzleinin päävalmentajakseen jättisopimuksella nostaakseen urheilijansa maailman huipulle.

Aasiasta oli myös nousemassa uusi tekijä, sillä Japani oli vahvasti tulossa mukaan vuoden 1916 kisoihin. Maa oli debytoinut Tukholmassa 1912 vain kahden urheilijan voimin, mutta Berliiniin se valmistautui jo lähettämään huomattavasti suuremman ja järjestäytyneemmän joukkueen. Saarivaltakunta halusi osoittaa nousevaa suurvalta-asemaansa ja modernisaatiotaan myös urheilukentillä, mikä olisi murtanut olympialiikkeen siihenastista, lähes täydellistä Eurooppa-USA keskeisyyttä. 

Kaikki tämä on tietysti vain historian kiehtovaa spekulaatiota. Tosiasiassa ne miljoonat nuoret miehet, joiden piti kohdata Berliinin suorituspaikoilla rauhanomaisessa kilpailussa, kohtasivatkin toisensa Verdenin, Sommen ja Tannenbergin lihamyllyissä. Haamuolympialaiset vuodelta 1916 jäävät muistuttamaan meitä siitä, kuinka herkkä ja hauras sivistynyt maailma on, ja kuinka nopeasti suuri inhimillinen ja urheilullinen potentiaali voi hukkua historian veristen väärinkäsitysten ja varustelukierteiden jalkoihin.

Kirjoituksen Soundtrack: J’avais un camarade / Ich hatt’ einen Kameraden (Perinteinen ranskankielinen versio).

Kun tekstin kuvaama Euroopan keisarikuntien sokea rauhanusko, miljoonapäiset sotakoneet ja urheilulliset unelmat kohtaavat lopullisen päätepisteensä Verdunin lihamyllyissä, taustalle tarvitaan teos, joka riisuu tilanteesta kaiken teatraalisuuden. Wagnerilainen uho tai pelkkä saksalainen kansallisromantiikka loistavat tällä kertaa poissaolollaan. Niiden tilalle tähän historian karuun lopputulokseen tuodaan saksalaisen sotilasmarssin (Ich hatt’ einen Kameraden) ranskankielinen versio ”J’avais un camarade”.

Teos edustaa tunnelmaltaan ja viestiltään sotilaan korutonta ja jaettua surua taisteluhautojen molemmin puolin. Se, että saksalaisten kaatuneiden muistomarssi soi vastustajan kielellä, katkaisee siivet kaikelta kansallismieliseltä uholta ja propagandalta. Se osoittaa, että rintamalinjoista huolimatta taustalla oli Euroopan yhteinen, jaettu tragedia – menetetty nuoruus, katkaistut elämät ja unelmat, jotka olivat samanlaisia niin Berliinissä, Pariisissa kuin kaukaisessa Suomessakin. Siispä J’avais un camarade.

Artikkelikuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.