Puheenvuoro-blogit
YYA-Suomen suhde Viron pakolaishallituksiin ja miehitysajan virkaatekeviin presidentteihin
*
Julkaisin toisaalla (äskettäisessä US-blogissani) Tuglas-Seuran sivustoilla julkaistun Viron päämiesluettelon maan itsenäisyyden kokonaisajalta.
Luetteloon sisältyi myös miehitysajan vuosien pakolaishallitusten pääministerit ja heidän toimintansa maan vt. presidenttinä. – Viro sai uuden presidentin – Riigikogu on puhunut | Uusi Suomi Puheenvuoro
Luettelo oli tämän näköinen:
Tuglas-seuran luettelo Viron päämiehistä sen itsenäisyyden aikana:
”Pääministeri virkaatekevänä presidenttinä maan alla ja pakolaisuudessa
Jüri Uluots 17.6.1940–9.1.1945;
August Rei 9.1.1945–29.3.1963;
Aleksander Warma 30.3.1963–23.12.1970;
Tõnis Kint 23.12.1970–1.3.1990;
Heinrich Mark 1.3.1990–6.10.1992″.
Tuomo Kokko kommentoi ja kysyi listan johdosta:
”– Kiinnostavaa: koko ajan oli joku muodollisesti puikoissa, joten Wapaa Wiro ei suostunut neuvostokaudellakaan kuolemaan. Eivätpä tainneet Warma tai Kint nauttia julkisuudesta yya-Suomessa…”
Mielenkiintoinen asiakokonaisuus.
Siispä esitin tekoälylle kysymyksen:
”Miten YYA-Suomessa suhtauduttiin näihin Viron miehitysvallan aikaisiin pakolaishallitusten päämiehiin? Noteerattiinko heitä lainkaa? Oliko suhtautuminen suomettunuttai tai nahkeaa? Kunnioitettiinko heitä noina vuosina, entä jälkeenpäin sitten kun jälleenitsenäistyminen oli tosiasia 1991? Ainakin Aleksander Warma oli vanha Suomen tuttu ja mukana eri tavoin esim. Talvisodan virolaisten vapaaehtoisten tulossa, ja tietysti myös jatkosodan Suomi-Poikien suhteen? Mitä tiedät kertoa hänen ja muiden virolaistan virkaatekevien presidenttien toiminnasta maidemme välisen vapaaehtoistoiminnan parissa?”
Tämä Tekonero vastasi seuraavasti, – ilmeisesti kohtuudellisesti tosiasioissa pitäytyen:
VASTAUS:
”YYA-Suomen virallinen suhtautuminen Viron pakolaishallitukseen ja sen päämiehiin oli täysin kylmää, torjuvaa ja välttelevää.
Ulkopoliittisista syistä eli Neuvostoliiton suhteiden varjelemiseksi Suomen valtiojohto ei noteerannut pakolaishallitusta virallisesti millään tavalla, eikä sille suotu minkäänlaista diplomaattista statusta. Suomi tunnusti virallisesti Viron neuvostotasavallan (Viron SNT) osaksi Neuvostoliittoa, joten pakolaishallituksen toimijat nähtiin virallisissa piireissä jopa vaarallisina ja ”epätoivottuina” henkilöinä, jotka voisivat vaarantaa Suomen oman idänpolitiikan. [1, 2] – Tunnetusti Suomi toimi tässä de facto, mutta ei de jure, joten vuoteen 1991 ja itsenäisyyden jälleenpalauttamiseen ehdittäessä, Suomi ei tunnustanut Viron itsenäisyyttä uudeksi itsenäistymiseksi vaan toesi vuonna 1919 annetun tunnustuksen voimassaolon. Esimerkiksi Ruotsi oli toiminut toisin, ja se kiirehti tunnustamaan Viron kohta itsenäisyyden palauttamisjulistuksen jälkeen.
Taustalla vaikutti kuitenkin vahva epävirallinen suhteiden verkosto ja Suomen-poikien asevelitoveruus. Erityisesti mainitsemasi Aleksander Warma oli tässä keskeinen hahmo. [1, 2]
Aleksander Warma ja vapaaehtoistoiminta
Aleksander Warma oli Viron viimeinen laillinen Suomen-lähettiläs (1939–1944) ennen maan miehitystä. Hänellä oli poikkeuksellisen syvät siteet Suomeen, sillä hän oli asunut nuoruudessaan Pernajassa ja puhui suomea täysin sujuvasti. [1, 2]
- Talvisota ja tiedustelu: Talvisodan aikana Warma toimi Tallinnassa lähettiläänä ja avusti vaivihkaa virolaisten vapaaehtoisten siirtymistä Suomeen. Hänen kauttaan kulki myös erittäin arvokasta Viron sotilastiedustelun keräämää materiaalia Suomen armeijan käyttöön, vaikka Viro valtiona oli pakotettu sallimaan Neuvostoliiton tukikohdat alueellaan. Warma oli myös avainhenkilöitä, kun Suomessa olleista virolaisista talvisodan vapaaehtoisista muodostettiin myöhemmin tiedusteluryhmä Erna. [1, 2, 3, 4]
- Jatkosota ja Suomen-pojat (JR 200): Jatkosodan aikana Lähettiläs Warma toimi Helsingistä käsin virolaisten vapaaehtoisten, eli Suomen-poikien, poliittisena suojelijana ja organisaattorina. Kun yli 3 300 virolaista nuorta miestä pakeni saksalaista liikekannallepanoa Suomeen taistelemaan ”Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta”, Warma oli se taho, joka neuvotteli Suomen johdon kanssa oman virolaisen rykmentin (Jalkaväkirykmentti 200) perustamisesta. [1, 2]
Muiden päämiesten rooli heimotyössä
Muillakin luettelon päämiehillä oli vahva Suomi-tausta:
- Jüri Uluots (pääpääministeri virkaatekevänä presidenttinä 1940–1945): Hän pysyi Virossa ja antoi helmikuussa 1944 salaisen suostumuksensa sille, että virolaiset nuoret miehet voivat siirtyvän Suomen armeijaan saamaan sotilaskoulutusta, jotta he olisivat valmiina puolustamaan Viroa, kun puna-armeija hyökkää.
- August Rei (päämies 1945–1963): Toimi Viron lähettiläänä Moskovassa kesällä 1940 miehityksen alkaessa ja pakeni sieltä dramaattisesti Riian ja Tallinnan kautta Tukholmaan. Hän oli Warman tavoin tiiviissä yhteydessä Suomen opposition ja salaisten verkostojen kanssa sodan aikana ja sen jälkeen.
Suomen valtiojohdon suhtautumisen kaari: YYA-ajasta jälleenitsenäistymiseen
Suhtautuminen pakolaishallitukseen ja sen johtajiin voidaan jakaa kolmeen selkeään aikakauteen:
| Aikakausi | Virallinen linja | Epävirallinen todellisuus |
|---|---|---|
| Vaaran vuodet (1944–1948) | Kielteinen ja pelokas. Valvontakomission paineessa Suomi joutui palauttamaan osan Suomen-pojista Neuvostoliittoon. Warma joutui pakenemaan Ruotsiin syksyllä 1944, koska hänen turvallisuuttaan Suomessa ei voitu taata. | Aseveljien salainen apu. Suomalaiset upseerit ja virkamiehet auttoivat salaa tuhansia virolaisia ja Suomen-poikia pakenemaan edelleen Ruotsiin (ns. laivuri-toiminta). |
| YYA-kausi (Kekkonen / 1950–1980-luvut) | Täydellinen vaikeneminen. Pakolaishallituksen olemassaolo suorastaan lakaistiin maton alle. Suomettuneessa ilmapiirissä heitä pidettiin ”neuvostovastaisina provokaattoreina”. | Kulttuurinen heimotyö. Yhteyksiä Viroon hoidettiin tiukasti Viron neuvostojohdon kautta (kuten Kekkosen kuuluisa Tallinnan-vierailu 1964). Pakolaishallitusta kunnioitettiin vain pienen piirin, kuten entisten heimosoturien ja akateemisten piirien, yksityisissä keskusteluissa. |
| Jälleenitsenäistyminen (1991–1992) | Varovainen mutta nopea tunnustaminen. Suomi ei tunnustanut Viroa uutena valtiona, vaan palautti diplomaattisuhteet katkeamattoman jatkuvuuden pohjalta, mikä oli epäsuora kunnianosoitus sille valtiolliselle jatkuvuudelle, jota pakolaishallitus oli pitänyt yllä. | Historiallinen hyvitys. Kun itsenäisyys palautui, pakolaishallituksen viimeinen päämies Heinrich Mark matkusti Tallinnaan ja luovutti juhlallisesti valtuutensa Viron vaaleilla valitulle presidentille Lennart Merelle lokakuussa 1992. Tämän jälkeen Suomessa alkoi Suomen-poikien ja Warman perinnön avoin, julkinen kunnioitus ja historian uudelleenarviointi. |
Aleksander Warma kuoli Tukholmassa vuonna 1970. Hän ei ehtinyt nähdä Viron uutta itsenäisyyttä, mutta hänen ja muiden pakolaishallituksen johtajien tekemä sitkeä työ Viron tasavallan oikeudellisen jatkuvuuden (iure jatkuvuus) ylläpitäjänä oli fundamentaalinen syy sille, miksi Viro pystyi vuonna 1991 julistautumaan nimenomaan itsenäisyyden palauttajaksi, ei uudeksi Neuvostoliitosta irronneeksi valtioksi. Nykyään heidän työtään ja Suomen-poikien panosta kunnioitetaan molemmissa maissa valtiollisella tasolla. [1, 2, 3, 4, 5]
*
Alexander Warma
toimi Viron pakolaishallituksen pääministerinä ja siten vt. presidenttinä vuonan 1964, kun tasavallan presidenttin Urho Kekkonen, palatessaan Puolan-vierailultaan poikkesi Virossa ja piti Tarton yliopistossa kuuluisaksi tulleen puheensa, ja vieläpä – vanhana heimomiehenä – jokseenkin hyvällä vironkielellä.
Miten Warma suhtautui Kekkosen toimenpiteeseen? Onko siitä dokumentteja tai muuta havaintoa?
VASTAUS:
Urho Kekkonen ei ollut vierailunsa aikana missään yhteydessä Aleksander Warmaan, eikä hän maininnut pakolaishallituksen vt. presidentin nimeä julkisesti. Päinvastoin, Kekkonen teki vierailunsa yhteydessä ja sen jälkeen selvän poliittisen pesäeron Ruotsissa toimiviin emigranttivirolaisiin. [1, 2]
Aleksander Warman ja Urho Kekkosen suhteesta sekä vuoden 1964 Viron-vierailun vastaanotosta tiedetään seuraavat historialliset faktat ja dokumentoidut havainnot:
Kekkosen tietoinen pesäero pakolaishallitukseen
- Poliittinen ehto ja linjaus: Ensimmäisenä länsimaisena valtionpäämiehenä miehitetyssä Virossa vieraileva Kekkonen joutui tasapainoilemaan Moskovan suuntaan. Vierailun onnistumisen ja Neuvostoliiton luottamuksen ehdona oli suhteiden katkaiseminen emigranttivirolaisiin. [1, 2]
- ”Oikeat virolaiset”: Vierailunsa yhteydessä Kekkonen ilmaisi linjauksen, jonka mukaan ”ainoat oikeat virolaiset ovat ne, jotka asuvat Virossa”. Hän myös antoi suomalaisille heimotutkijoille ja toimijoille tiukat ohjeet siitä, että suhteita tulee pitää yllä vain Neuvosto-Viron asukkaisiin ja kulttuurielämään, ja suhteita lännessä asuviin pakolaisorganisaatioihin oli vältettävä. Tämän vuoksi Kekkonen vaikeni täysin vanhan ystävänsä Warman nimestä ja asemasta. [1, 2]
Warman ja pakolaishallituksen suhtautuminen vierailuun
- Alustava huoli ja huhujen oikaisu: Kun tieto Kekkosen yllättävästä Viron-matkasta maaliskuussa 1964 levisi, se herätti suurta huolta ja kritiikkiä länsimaissa ja pakolaispiireissä (esimerkiksi New Yorkissa ja Tukholmassa). Pelättiin, että Suomi tunnustaisi vierailullaan Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon. Aleksander Warmaa konsultoitiin tästä pakolaisyhteisön sisällä, ja hän kiisti virallisen tunnustamisen tapahtuneen, vaikka suhtautuikin Suomenlahden yli käytyyn viralliseen kanssakäymiseen varauksella. [1]
- Kritiikki pakolaislehdistössä: Ruotsissa toimivat virolaiset pakolaislehdet ja -piirit arvostelivat Kekkosen vierailua ankarasti. Heidän mielestään se legitimoi Neuvostoliiton miehityksen ja antoi propagandavoiton Moskovalle ja Neuvosto-Viron nukkehallitukselle.
- Warman omat muistelmat: Aleksander Warma julkaisi myöhemmin muistelmateoksensa Lähettiläänä Suomessa 1939–1944 (ilmestyi viron kielellä 1971, suomeksi 1973; – Luin Warman muistelmat nuorena miehenä tuolloin heti). Kirjassaan hän käsittelee lämpimästi sota-ajan Suomea ja yhteistyötään suomalaisten kanssa, mutta vuoden 1964 tapahtumat ja Kekkosen loitontuminen pakolaishallituksesta heijastivat laajempaa kylmän sodan realiteettia, jossa virallinen Suomi joutui kylmäkiskoisesti sivuuttamaan emigrantit suojatakseen omia idänsuhteitaan ja avatakseen uusia kanavia suoraan Neuvosto-Viron kansaan. [1, 2, 3]
Yhteenvetona: Vaikka Kekkonen auttoi Tarton-puheellaan ja sitä seuranneella laivayhteyden avaamisella virolaisten kansallista itsetuntoa ja kulttuuria paikan päällä, hinta tästä oli täydellinen virallinen selän kääntäminen Aleksander Warmalle ja Viron pakolaishallitukselle. [1, 2]
*
Lue lisää esim. Panu Rajala: Kun Kekkonen avasi sillan Viroon, blog, seminaariraportti 26.7.2014: Kun Kekkonen avasi sillan Viroon | Panu Rajala
*
Juhani Suomi: Presidentti. Urho Kekkonen 1962-1968. Jättiläismonografian V osa, Otava 1994. – Magnum-Kekkoskirja kattaa vuodet 1962-1968, ja siten myös päähenkilön Vironkäynnin ajankohdan, ja selostus sisältyy teoksen sivuile254-256. Aleksander Warmaa, joka tuolloin toimi pakolaishallituksen pääministerinä ja vt. presidenttinä ei mainita – tietenkään!
*
MUUAN HEIMOSOTA
Tarina pitkäaikaisen suomalaispoliitikon V. J. Sukselaisen emigranttikontakteista on oppikirjaesimerkki suomettumisen ajan sisäpoliittisesta pelistä, jossa Moskovan suuttumusta käytettiin lyömäaseena kotimaista kilpailijaa vastaan. [1]
Tarina eteni olennaisilta osiltaan seuraavasti:
Tausta: Vanha heimomies
Vieno Johannes Sukselainen oli nuoruudessaan 1920- ja 1930-luvuilla ollut aktiivinen Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS) ja lämpimästi heimotyöhön sekä Viron itsenäisyyteen suhtautunut ylioppilasaktiivi. Hänellä oli paljon virolaisia opiskelutovereita ja ystäviä siltä ajalta, jolloin Viro oli vielä itsenäinen tasavalta ennen Neuvostoliiton miehitystä. [1, 2, 3]
Välikohtaus Ruotsissa
Vuonna 1963 Maalaisliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Sukselainen osallistui Ruotsissa vanhojen virolaisten opiskelutovereidensa juhliin. Kyseessä oli neuvostovastaisina pidettyjen, Neuvostoliittoa paenneiden ulkovirolaisten eli niin sanottujen pagulasteen (emigranttien) tilaisuus. Sukselaiselle kyse oli henkilökohtaisista ystävyyssuhteista ja nuoruusmuistoista, mutta idässä asia nähtiin toisin. [1, 2, 3]
Moskovan ankara reaktio
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda julkaisi Sukselaista arvostelevan kirjoituksen. Moskovan silmissä oli täysin mahdotonta hyväksyä, että Suomen johtavan hallituspuolueen puheenjohtaja seurusteli virallisesti ”neuvostovastaisten emigranttien” kanssa. Kremlin reaktio herätti Suomen poliittisessa johdossa välittömän pelon suhteiden kylmenemisestä. [1]
Kotimainen peli: Kekkonen puuttuu asiaan
Presidentti Urho Kekkonen käytti Moskovan suuttumusta hyväkseen. Kekkonen halusi uudistaa Maalaisliiton johtoa ja koki, ettei Sukselainen ollut riittävän nöyrä tai ”luotettava” toteuttamaan hänen idänpolitiikkaansa. Keväällä 1964 Kekkonen viestitti puolueelle, että Sukselainen oli syrjäytettävä puolueen johdosta, ja emigranttijuhlat tarjosivat tähän täydellisen keppihevosen. [1]
Seuraus: Poliittinen syrjäänmarssi
Kesän 1964 Kouvolan puoluekokouksessa Johannes Virolainen voitti Sukselaisen puheenjohtajaäänestyksessä täpärästi äänin 888–866. Sukselainen joutui väistymään Maalaisliiton puheenjohtajan paikalta, jota hän oli johtanut vuodesta 1945 asti. [1]
Vaikka Sukselainen palasi myöhemmin merkittäviin tehtäviin (muun muassa eduskunnan puhemieheksi), tämä tapaus jäi historiaan osoituksena siitä, miten herkästi idänsuhteet ja henkilökohtainen menneisyys kietoutuivat Suomessa kylmän sodan aikana valtataisteluksi. []
TAPAUSTEN KULKU
Kuka käräytti Sukselaisen?
Paljastajaksi varmistui myöhemmin Kreml ja Neuvostoliiton johto, joka nosti asian tikun nokkaan Urho Kekkosen omasta pyynnöstä. Vaikka kyseessä oli alun perin täysin julkinen emigranttien lehtiuutinen ja valokuva, tapauksen poliittisen hyödyntämisen takana oli Kekkosen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) johtajien välinen salainen keplottelu. [1, 2, 3]
Sukselaisen syrjäyttämiseen johtanut ketju eteni seuraavasti:
1. Miten tapaaminen alun perin tuli julki?
V. J. Sukselainen osallistui Ruotsissa vanhojen opiskelutoveriensa, virolaisten akateemisten pakolaisten (emigranttien) juhlatilaisuuteen. Tapaaminen ei paljastunut salaisen myyrän tai urkinnan kautta, vaan ruotsinsuomalaiset ja virolaiset pakolaislehdet (kuten Teataja) kirjoittivat siitä aivan avoimesti ja julkaisivat tilaisuudesta jopa valokuvan. Julkisuus oli siis aluksi täysin tavanomaista järjestö- ja kulttuurijulkisuutta. [1, 2]
2. Kuka nosti asian poliittiseksi aseeksi?
Varsinaisen ”paljastuksen” eli asian nostamisen valtavaksi ulkopoliittiseksi synniksi teki Kreml ja sen pää-äänenkannattaja Pravda. Pravda julkaisi jyrkän hyökkäyksen, jossa Sukselaisen osallistumista neuvostovastaisten emigranttien tilaisuuteen pidettiin YYA-sopimuksen ja Suomen virallisen ystävyyspolitiikan törkeänä loukkauksena. [1, 2] – IS/Lasse Lehtinen, 24.2.2018; Lasse Lehtisen kolumni: Kekkosen visiitti Virossa – Ilta-Sanomat
3. Mikä oli Kekkosen ja Maalaisliiton sisäpiirin rooli?
Sukselaisen luultiin pitkään joutuneen pelkästään Moskovan silmätikuksi, mutta myöhempi historianet_fi tutkimus ja neuvostoarkistojen avautuminen paljastivat Urho Kekkosen pelanneen asiassa erittäin kyynistä peliä. [1] – Verkkouutiset/J-P Tikka, 18.10.2017; Leonid Brezhnevin muistilappu: ”Kekkonen pyytää kaatamaan Sukselaisen” – Verkkouutiset
-
- Brežnevin muistilappu paljasti totuuden: Venäjältä löytyneistä neuvostojohtaja Leonid Brežnevin salaisista muistiinpanoista (päivätty 28.3.1964) löytyi suora todiste: ”Kekkonen pyytää kaatamaan Sukselaisen.” [, 2]
- Miksi Kekkonen halusi Sukselaisen pois? Sukselainen oli Maalaisliiton pitkäaikainen ja itsenäinen puheenjohtaja, joka kannatti laajapohjaisia hallituksia ja jota Kekkonen piti vaarallisena poliittisena kilpailijana. Kekkonen käytti ”K-linjan” (Kekkosta myötäilevän maalaisliittolaisen sisäpiirin) apua ja Neuvostoliiton painostusta vivuttamaan Sukselaisen ulos puolueen johdosta. [1, 2] – Historia jatkuu: 15.12.2019; Historia jatkuu…: Vuoden 1958 kriisi: yöpakkasten aikaan
- Kaksinaismoraali: Kekkonen oli itse tehnyt samana keväänä (1964) historiallisen ja virolaisten kansallistuntoa herätelleen vierailun Neuvosto-Viroon. Sukselaisen osallistuminen pakolaisvirolaisten tilaisuuteen Ruotsissa tarjosi Kekkoselle täydellisen lyömäaseen, jolla hän pystyi osoittamaan uskollisuuttaan Moskovalle ja samalla hankkiutumaan eroon puolueen sisäisestä kilpailijastaan. [1, 2, 3, 4] – Lasse Lehtisen kolumni: Kekkosen visiitti Virossa – Ilta-Sanomat
Lopputulos
Kremlin masinoima ja Kekkosen tilaama painostuskampanja puri. Maalaisliiton Kouvolan puoluekokouksessa kesäkuussa 1964 Sukselainen syrjäytettiin täpärästi äänin 888–866, ja hänen tilalleen puheenjohtajaksi nousi Kekkosen luottomies Johannes Virolainen. [1, 2, 3]
*
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Puolustaisin Urkkia vähän. On selvää, että Suomi joutui myötäilemään NL:a monessa asiassa, ja tämä oli erityisen arka aihe. Se on aika hämmästyttävää, että Ruotsi oli niin myöntyväinen, ja palautti mm. SS:ssä palvelleet Baltit NL:oon (oletko lukenut kirjan Miehet ilman isänmaata), mitä myöhemmin pidettiin aika törkeänä tekona. Joka tapauksessa UKK:n matka Tallinnaan ymmärtääkseni johti laivareitin avaamiseen, ja virolaiset saivat kaivatun ikkunan länteen. Ajattelisin niin, että siitä oli paljon enemmän iloa ja todellista hyötyä virolaisille, kuin siitä, että Suomi olisi esim. pitänyt yllä muodollisia suhteita pakolaishallituksiin. Eikä UKK tunnustanut Viron liittämistä NL:oon senkään jälkeen, joten mitä pahaa tuossa vierailussa oli? Kepun sisäisiin riitoihin en puutu.
Ilmoita asiaton viesti
Hankin sen 1969 kun se ilmestyi suomeksi. Se sai samana vuonna Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon, mikä kuvasi oivallisesti pohjoismaisen kulttuurielämän silloisia asenteita. Paino sanalla silloinen.
Äskeisellä opintomatkalla palasimme keväällä käymämme kohteen muistomrkkejä ja tapahtuman olennaisia piirteitä.
Niille, joille P-O Enqvistin faktio ei ole tuttu laitan tähän tiiviin esittelyn;
Miehet ilman isänmaata on ruotsalaisen kirjailija Per Olov Enquist kirjoittama dokumenttiromaani, joka ilmestyi alun perin ruotsiksi nimellä Legionärerna vuonna 1968 ja suomeksi vuonna 1969.
Keskeiset tiedot teoksesta:
Aihe:
Kirja käsittelee niin sanottua balttien luovutusta toisen maailmansodan jälkeen talvella 1945, jolloin Ruotsi luovutti Neuvostoliitolle saksalaisten joukoissa eli Saksan puolella taistelleita baltialaisia sotilaita (erityisesti latvialaisia legioonalaisia) sekä saksalaisia sotilaita.
Merkitys:
Tapaus oli ja on edelleen yksi Ruotsin historian kipeimmistä ja arimmista poliittisista kysymyksistä, joka paljasti mielivaltaisia poliittisia päätöksiä ja herätti laajan yhteiskunnallisen keskustelun moraalista.
Palkinnot:
Teos sai ilmestyttyään tunnustusta ja se palkittiin muun muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1969.
Ilmoita asiaton viesti
”Eikä UKK tunnustanut Viron liittämistä NL:oon senkään jälkeen, joten mitä pahaa tuossa vierailussa oli? Kepun sisäisiin riitoihin en puutu.”
UKK:n vierailu Virossa maaliskuussa 1964 oli monin tavoin ”uhon teko”. Ilmaisin itseäni huonosti jos sait kriittisen vaikutelman siltä osin.
Kritiikki, sikäli kuin sitä näin syntymäpäivän (UKK) tiimoilta oli, kohdistui yleispoliittisten paineiden ja niihin liittyvien linjausten vieminen henkilötason venyttämiseen , eri tavoin aikaa tulkinneiden ja vanhoja vilpittömiä suhteita kunnioittaneiden – kuten J.V. Sukselaisen – ”kiilaamiseen ojaan”. Käyttääkseni ajankohtaista poliisin operatiivisen toiminnan termiä…
Ilmoita asiaton viesti
Tässä mennään riman ali että roikuu:
https://www.verkkouutiset.fi/a/leonid-brezhnevin-muistilappu-kekkonen-pyytaa-kaatamaan-sukselaisen/#fb98de64
Ilmoita asiaton viesti
Miten historiaa yleensä kirjoitetaan?
Historiaa kirjoittavat ne jotka osaavat kirjoittaa ja osaavat ajatella. Jos ei muuten ajatella,niin omalta kannaltaan edullisella tavalla.
Ketkä eivät kirjoita historiaa: Historiaa eivät kirjoita ne jotka eivät osaa kirjoittaa, eivät lainkaan tai enää – siis kuolleet.
Historia on yleisesti ottaen voittajan tulkinta historiasta. Toisaalta sanotaan, että Sanomalehti on historiankirjoituksen ensimmäinen versio.
Sanomalehdillä on yllättävän usein oma agenda, vaikka puoluelehdistö sellaisena kuin se 1900-luvun alussa syntyi, onkin jo jokseenkin kuollut. Tarpeettomana tai tarpeellisena, mutta kykenemättömän puoluerakenteen heitteille jättämänä.
Ilmoita asiaton viesti
Voittajat kirjoittavat historian. Häviäjätkin kirjoittavat, mutta eivät saa ääntään kuuluviin tai juuri kukaan ei usko, koska Voittajat kirjoittavat historian.
On huomattava, että vuonna 1940 Virossa voittaja oli Neuvostoliitto – ainakin näennäisesti. Ehkä virolaiset voittivat moraalisesti, mutta siitä ei jäänyt paljon kirjoihin.
Vuonna 1991 voittaja oli Viro ja markkinatalous. >Häviäjiä olivat Neuvostoliitto ja kommunismi ja keskusjohtoinen pakkotalousjärjestelmä. Se oli voittaja, joka 1991 kirjoitti historiaa: siis Viro. Neuvostoliitto ei ollut voittaja, eikä myöskään kirjoittanut pätevää, jälkimaailmalle jäävää historiaa.
*
Sitten itse asiaan:
Miten tässä käsillä olevassa kontekstissa esillä olevat päähenkilöt, siis Viro ja Suomi kirjoittivat historiaa 1991? Siis tekivät sitä?
Kas tässä pikainen yhteenveto:
VIRO määritteli vuoden 1991 tapahtuman itsenäisyyden palauttamiseksi (eikä uuden valtion perustamiseksi), koska se ei koskaan tunnustanut Neuvostoliiton miehitystä lailliseksi.
SUOMEN valtionjohto – presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho – suhtautui tilanteeseen julkisesti äärimmäisen varovaisesti ja juridisesti, painottaen Neuvostoliiton sisäistä vakautta ja välttäen Moskovan ärsyttämistä.
Suomen ja Viron linjat erosivat elokuussa 1991 merkittävästi siinä, miten prosessia kuvattiin julkisuudessa.
1. VIRON oma kanta:
Itsenäisyyden palauttaminen (Iseseisvuse taastamine);
Virolaiset painottivat alusta asti valtiollista jatkuvuutta (restitutio in integrum):
Oikeudellinen jatkuvuus:
Viro katsoi vuonna 1918 perustetun Viron tasavallan olleen laittomasti miehitettynä vuodesta 1940 lähtien.
Ei uusi valtio:
Kyseessä ei ollut uuden valtion perustaminen tai Neuvostoliitosta eroaminen, vaan de jure koko ajan olemassa olleen valtion de facto suvereniteetin palauttaminen.
Päätös:
Viron korkein neuvosto vahvisti tämän linjan äänestämällä itsenäisyyden palauttamisen puolesta Moskovan vallankaappausyrityksen aikana 20.8.1991 klo 23.03.
*
2. Presidentti Mauno Koiviston kanta:
Koiviston julkinen linja oli reaalipoliittinen,
Moskovan keskushallintoa ja
Mihail Gorbatšovia tukeva:
Varovaisuus ja vakaus:
Koivisto pelkäsi Neuvostoliiton ajautumista kaaokseen tai sisällissotaan.
Hän totesi useissa yhteyksissä (sekä ennen elokuuta 1991 että sen aikana), että Viron itsenäisyyspyrkimykset olivat Neuvostoliiton sisäinen asia, joka pitäisi ratkaista Moskovan lakien puitteissa.
Kritiikki romantiikkaa kohtaan:
Koivisto suhtautui kriittisesti balttien ”historian romantiikkaan” ja piti pelkkää julistautumista riittämättömänä ilman reaalista valtapoliittista pohjaa.
Juridinen kanta tunnustamiseen:
Kun Viro itsenäistyi, Koivisto ei tehnyt uutta ”tunnustamispäätöstä”,
vaan totesi Suomen jo vuonna 1920 tekemän tunnustamisen olevan edelleen voimassa,
ja että nyt vain solmittiin diplomaattisuhteet uudelleen.
HUOM:
Julkisen nihkeyden takana Koivisto kuitenkin siunasi salaisen, mittavan taloudellisen ja toiminnallisen tuen Virolle kulttuuri- ja järjestöyhteistyön varjolla.
3. Pääministeri Esko Ahon kanta:
Ahon johtama hallitus seurasi tarkasti presidentti Koiviston ja ulkoministeri Paavo Väyrysen varovaista virallista linjaa:
Tapahtumien odottelu:
Ahon hallitus ei kiirehtinyt ensimmäisten joukossa (kuten Islanti tai Tanska) Viron itsenäisyyden virallista tunnustamista,
vaan Suomi odotti, miten Moskovan valtataistelu Boris Jeltsinin ja vanhoillisten kaappaajien välillä ratkeaa.
Kriisinhallintaproporstiot:
Aho kuvasi myöhemmin muistelmissaan ja nauhoitetuissa puheluissaan, että ilmassa oli aitoa pelkoa tilanteen eskaloitumisesta sotilaalliseksi kriisiksi Suomen lähialueilla.
Suomen viralliset lausunnot muotoiltiin niin, etteivät ne vaarantaneet Suomen omia idänsuhteita.
Käytännön tuki:
Aho sai virolaisilta (kuten Edgar Savisaarelta) myöhemmin tunnustusta siitä, että hallitustasolla Suomi tarjosi Virolle tehokasta ja konkreettista asiantuntija-apua sekä koulutusta uuden hallinnon ja talousjärjestelmän rakentamiseen heti tilanteen rauhoituttua.
Ei kauankaan sitten YLE esitti uusintana vuoden 1991 tapahtumien huolellisesti tehdyn dokumtentaation, jossa PM Esko Aho tarkasti ja pitävästi kertasi hallituksensa – ja oman – toimintansa, joka oli merkittävästi reippaampi ja ajan hermolla oleva kuin Koiviston oma.
Ahon henkilökohtainen panos Koiviston ”pään kääntämisessä” oli hänen todistuksensa – ja tosiasoiden yhtäpitävästi varmentaman – mukaan ratkaiseva Suomen virallisen valatiollisen kannan toteaminen ja toteuttaminen.
Ilmoita asiaton viesti
https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2017/06/baltian-maiden-itsenaisyys-ei-ole-palautettu-vaan-kokonaan-uusi
” torstai, 15. kesäkuu 2017
Baltian maiden itsenäisyys ei ole ”palautettu” vaan kokonaan uusi
…kuten muidenkin entisten neuvostotasavaltojen.
Baltia kuului Neuvostoliittoon 1940 – 1991, josta YK:n tunnustamana 1945 – 1991. USA:n ja Englannin on turha mitään muuta väittää ja pelata kaksilla korteilla, sillä niillä olisi ollut tilaisuus vaikka kummallakin erikseen estää tämä, jos ne olisivat siitä ”maailman tärkeimmän asian” tehneet, mutta silloin YK olisi luultavimmin jäänyt perustamatta, ja Kansainliitto (johon USA EI kuulunut, ja josta NL oli erotettu) ehkä lakkauttamatta.
Viron väestö väheni tappamalla vain Saksan miehityksen aikana 1941 – 1944, jolloin mm. Viron kaikki juutalaiset ja mustalaiset tapettiin, ilmeisesti ainoana miehitettynä maana. Viron oma mustalaiskielikin laiuse hävisi. Lähtemään halukkaat saksalaiset lähtivät jo 1940 Virosta ja muualta Baltiasta NL:n ja Saksan välisen sopimuksen mukaisesti. Samalla lähtivät myös useimmat Viron ruotsinkieliset.
Neuvostovallan palauttamiseen Baltiaan v. 1944 osallistui keskeisesti 200000 Puna-armeijaan kutsuttua baltialaista, joita ei ollut juurikaan käytetty muissa taisteluissa. (Virallisessa propagandassa heidätkin on luettu ”karkotetuiksi”.) Jos Baltian maita ei olisi 1940 liitetty NL:on, tuosta joukosta olisi ainakin suurin osa taistellut Hitlerin riveissä pakolla tai vapaaehtoisesti. Baltiaa vapautettaessa Saksan armeijasta oli pitkään epäselvää, palautetaanko Baltian maiden itsenäisyys heti. Monet, kuten ”pronssisotilas” Salumäe, olivat käsityksessä, että palautetaan. Yksi syy, että ei palautettu, oli että NL tutki Baltian avulla, millaisia metkuja länsi yrittää NL:n horjuttamiseksi. Tähän osallistui myös suomalaisia KGB-miehiä.
Juhani Putkinen väittää kaikenlaista muuta ja estää keskustelun.
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/viro-palautti-itsen…
JP: ” Viro palautti itsenäisyytensä voimaan 25 vuotta sitten
Virolaiset taistelivat leijonan lailla vuonna 1944 estääkseen Venäjää miehittämästä Viroa uudelleen. Venäjä kärsi suunnattomat tappiot mm. Narva-joella ja Sinimäkien taisteluissa. Lopulta Venäjä kuitenkin onnistui miehittämään Viron kun Saksa veti joukkonsa Virosta, eikä jättänyt Virolle kunnon aseistusta.
Venäjän brutaali miehitys kesti puoli vuosisataa. ”
RJK: Se ei ollut kansainvälisoikeudellisesti miehitys vaan YK:n tunnustama osavaltioasema toisessa valtiossa. Perustuslain mukaan siitä saattoi myös erota, mutta varsinaista muodollista poreduuria sellaiseen ei ollut, kuten ei ole esimerkiksi USA:ssakaan, vaan liittymiset ja eroamiset on aina toteutettu erikoislaeilla. NL:n perustuslaki oli sekä Kansainliiton että YK:n hyväksymä, toisin kuin esimerkiksi natsi-Saksan, joka erosi kansainliitosta 1934 muutamaa päivää ennen kuin olisi erotettu, juuri KL-laittoman perustuslain takia.
JP: ” Pakolaishallitus
Pakolaiset pitivät yllä haavetta itsenäisen Viron palauttamisesta. Viron pakolaishallitus piti yllä Viron valtion jatkuvuutta. Mm. USA:ssa Viron suurlähetystö jatkoi toimintaansa miehitysten ajan, eikä USA milloinkaan hyväksynyt Viron miehitystä. ”
RJK: USA ja Englanti, kuten myös Ranska ja (Kuo Min Tangin) Kiina olisivat pystyneet kukin erikseen estämään Baltian liittämisen laillisesti Neuvostoliittoon, jos olisivat kaikesta muusta välittämättä näin välttämättä halunneet tehdä.
JP: ” Itsenäisyyden palauttaminen hetkeksi
Kun saksalaiset joukot olivat poistumassa Virosta, eikä Venäjä ollut vielä valloittanut Viroa, niin Viron laillisen hallituksen edustajat palauttivat Viron itsenäisyyden perustamalla uuden hallituksen. Viron virallinen pääministeri – vt-presidentti – Jüri Uluots nimitti 18. 9. 1944 Otto Tiefin hallituksen – ja Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa liehui jälleen Viron sini-musta-valkoinen lippu. ”
RJK: Jäi yksityishenkilöiden toilailuksi.
JP: ” Uusi miehitys
Saksalaisten joukkojen poistuessa maasta ne eivät edes jättäneet virolaisille kunnon aseistusta puolustamaan kotimaataan. Niinpä puna-armeija valloitti Tallinnan 22.9. 1944 repien Pitkän Hermannin tornista Viron sini-musta-valkoisen lipun ja vetäen tilalle rikollisen punarättinsä.
Siitä alkoi Viron uusi verinen miehitys Venäjän toimesta ja se miehitys jatkui puoli vuosisataa aina vuonna 1991 tapahtuneeseen itsenäisyyden palauttamiseen saakka .De facto miehitys kesti kuitenkin vuoteen 1994 saakka, jolloin viimeiset Venäjän miehitysjoukot viimein poistuivat Virosta länsivaltojen ankaran painostuksen tuloksena. ”
RJK: Se ei ollut mikään vieras miehitys, vaan fasistiarmeija ajettiin pois Baltiasta suuressa määrin baltialaisten kansojen itsensä toimista. Tässä on otettava huomioon, että jos inkerinsuomalaiset lasketaan baltialaisiksi, niin Venäjän NL:n puolella oli ollut 30-luvulla ainakin puoli miljoonaa baltialaista.
http://demoscope.ru/weekly/ssp/sng_nac_39.php?reg=0
Huomattavasti vähemmän baltialaisia pisti neuvostoarmeijaa vastaan kuin taisteli sen riveissä.
JP: ” Kommunistinen komento palautettiin Viroon marraskuussa 1944. ”
Mikäs komento Saksan miehitysvallan alla ollut? ”Vapaa markkinatalous”? Ainakin Ukrainassa saksalainen miehitysvalta kielsi ehdottomasti purkamasta kollektiivitiloja . Niille piti vain asettaa saksalainen kaikkivaltiaaksi johtajaksi.
” Narvajoen itäpuoliset alueet ja Petserinmaa liitettiin vuoden 1945 alusta Venäjän federaatioon.
Osa Suomessa ja Saksan puolella taistelleista virolaissotilaista kätkeytyi maaseudulle ”metsäveljiksi” ja aloitti sissisodan. Heistä muodostuneet ryhmät pääsivät pian toistensa yhteyteen ja järjestäytyivät, olosuhteiden pakosta tosin löyhästi. Valtakunnalliseksi järjestöksi muodostettiin Aseellisen taistelun liitto. Venäläiset aloittivat ensimmäisenä vastatoimena ”kansallismielisten ainesten” järjestelmällisen juurimisen pois maakunnista. Kotikonnuiltaan poistetut ihmiset joko teloitettiin tai kyyditettiin Siperiaan. ”
RJK: KGB oli alun perin mukana siinä ”metsänveljien” organisoimisessa. Esimerkiksi kaikki englantilaisten desantit, joita sinne uitettiin, kulkivat ilmeisesti KGB:n yhdyshenkilöiden kautta, joista osa oli suomalaisia, entisiä punakaartilaisia. (Virolaiset ilmeisesti luulivat heitä inkeriläisiksi.)
JP: ” Maanviljelystilojen kollektivisointi aloitettiin vuonna 1947. Toiminta aktivoitui maaliskuussa 1949 operaatiolla, jonka nimi oli ”Valmistautuminen kevätkylvöön”. Missio huipentui parin seuraavan kuukauden aikana, jolloin kansallistettiin noin 80000 viro-laisen kulakin omaisuus. Noin 20700 pahinta kulakkia, jotka olivat pääasiassa lapsia ja nuoria, kuljetettiin Siperiaan sekä eri puolille Neuvostoliittoa. Operaatio autioitti 20000 tilaa, mikä merkitsi metsäveljien lopun alkua. Kollektivisointia jatkettiin 1950-luvun alussa, jolloin myös Neuvosto-Eestin kommunistisen puolueen (EKP – NKP) johto venäläistettiin.”
RJK: Kulakki on väärä nimitys, vaikka sitä saatettiinkin käyttää. Baltiassa ei ollut kulakkeja tsaarinkaan aikana, vaan maat olivat aatelisten omaisuutta (toisin kuin Venäjällä, jossa aateliset vain hallitsivat niitä). Kulakki-nimeä saatettiin kyllä käyttää varsinkin, jos isäntä oli palvellut saksalaisia. Kulakki oli tsaarin Venäjän etuoikeuksiltaan ja erivelvollisuuksiltaan määritelty kerrostuma, jolle tsaarin politiikkana oli keskittää kaikki omistus maaseudulla, joka ei ollut esimerkiksi kirkon. Tämän keskityksen piti ”vapauttaa” muut omaisuudesta työvoimaksi paitsi kulakeille myös kaupunkien teollisuudelle ja kaupalle.
JP: ” Vaikka Viro ei ollut käynyt toista maailmansotaa valtiona, ”
RJK: Olipas se tapellut. Neuvosto-Viro ei ollut lakannut olemasta valtio.
JP: ” se menetti paljon enemmän kansalaisiaan kuin Suomi. ”
RJK: Juu, kun saksalaiset tappoivat mm. eräät vähemmistökansat viimeiseen henkeen.
JP: ” Virossa oli vuonna 1939 asunut 1133940 ihmistä. Vuosina 1939-1958 maa menetti 334520 henkeä, noin 30 prosenttia väestöstään, josta 18-20 prosenttia oli kuollut tai kaatunut sodan aikana. Länteen pääsi pakenemaan 90000 ihmistä, ja ainakin 33180 (Grünthal 2001b) siirrettiin muualle Neuvostoliittoon. Loput teloitettiin tai menehtyi muuten venäläisten ja saksalaisten käsissä. Viron väestö väheni neuvostovallan aikana, vuosina 1940-1941 ja 1944-1991, kaikkiaan neljänneksellä (Paju 2000b). (Öispuu, 1992, 242-245, 256-258; Sinilind 1985, 26, 28; Raitis 1999; Kim et al. 1978, 513-515; TS 18.2.2001, 17.)”[xxxv] ”
RJK: Täällä on Baltian maiden asukasmäärät 1940:
Liettua 2.9 mlj.
Latvia 1.9 mlj.
Viro 1.0 mlj.
13775426_1105755759499139_66572429857174
Vuonna 1979 Virossa on 1.46 miljoonaa KANSALAISTA. Tässä eivät ole mukana tilapäisesti oleskelevat sotilaat, opiskelijat, merimiehet tai siirtotyöläiset, joita kaikkia Virossa oli maan kokoon nähden paljon.
Etnisiä virolaisia oli tuolloin koko NL:ssa 1.0 miljoonaa, joista Virossa 948000. Ulkomailla oli 100000 etnistä virolaista.
” Estonians
a nation and the basic population of the Estonian SSR. Of the 1,019,800 Estonians in the USSR (1979 census), 948,000 live in Estonia and the remainder reside in the RSFSR, chiefly in the city of Leningrad and in Leningrad, Pskov, and Omsk oblasts, in the Latvian and Ukrainian SSR’s, and in the Abkhazian ASSR. More than 100,000 Estonians live abroad, mainly in the USA,Sweden and Canada.They speak Estonian.
The ancestors of the Estonians were Finnic-speaking tribes who probably arrived in the area now called Estonia as early as the third millennium B.C. … ”
JP: ” Yllätys, yllätys, baltit eivät näyttäneetkään haluavan kuulua ”neuvostokansojen onnelliseen perheeseen”. [xlvii] ”
Ei ollut enää kyseessä sama Neuvostoliitto kuin vaikka vain 5 vuotta aikaisemmin. Gorba oli aloittanut kansalaisten etujen kuten säästöjen ja eläkkeiden hävittämisen panemalla painokoneet akselit punaisena suoltamaan ruplia samalla kun maahan vaikka millä vippaskonsteilla haalittiin länsivaluuttaa.
Itsenäisyydellä oli tietysti aina ollut kannatusta, mutta esimerkiksi Putkisen mainitsema Trivimi Velliste kannatti vielä 80-luvun alussa itsenäisen Viron kuulumista Varsovan liittoon ja SEViin, ja siten ainakin jonkinlaista sosialistista järjestelmää.
JP: ” Itsenäisyyden palauttaminen
Islannin parlamentti ilmoitti ensimmäisenä elokuussa 1991, että sen suorittama Viron tasavallan tunnustus on edelleen voimassa. EU:n ulkoministerikokous 27.8.1991 tervehti Viron suvereenisuuden ja itsenäisyyden palauttamista ja kehotti jäsenmaitaan palauttamaan diplomaattiset suhteet Viron kanssa. [xlviii] Huom! EI mitään uudelleen itsenäistymistä, vaan sen saman jo noin 80 vuotta vanhan Viron kanssa diplomaattisten suhteiden palauttaminen. Viro oli ollut välillä puoli vuosisataa miehitettynä. ”
RJK: Nimenomaan KOKONAAN UUSI ITSENÄISTYMINEN kansainvälisoikeudellisesti.
Baltian maat olivat II maailmansodassa OIKEALLA LIITTOUTUNEIDEN PUOLELLA, vaikka Putkinen sitäkin yrittää muuksi vääntää, ja SUOMI OLI VÄÄRÄLLÄ AKSELIVALTOJEN, HIROHITON JA HITLERIN PUOLELLA.
Risto Juhani Koivula kommentoi_ 20. elokuu 2016 17:11
Putkinen blogissaan:
” Venäjä nimenomaan miehitti väkivalloin Viron. ”
Ei miehittänyt: se ei ollut Venäjän vaan Neuvostoliiton armeija, joka koostui Baltiassa suurelta osin balteista. Lisäksi oman maan kohdalla ja natsien karkottamisen yhteydessä ei puhuta ”miehittämisestä”, jollaista tekee vieras valtio.
” Viron itsenäisyys oli miehityksen aikanakin voimassa pakolaishallituksen kautta. ”
Pakolaishallituksella ei ollut mitään merkitystä. Se oli vain joidenkuiden elinkeino, koska sillä oli porvari-Viron valtion kassa mukanaan.
” Viroa ei tarvinnut tunnustaa uudelleen vaan vain lähettää suurlähettiläät ja sillä selvä. Niin teki myös Suomi. ”
Tämä oli LAITONTA NOKITTELUA YK:TA JA PARIISIN RAUHANSOPIMUSTA VASTAAN, ja niitä ihmisiä vastaan, joilta vietiin laittomasti Viron kansalaisuus, koska he eivät olleet porvari-Viron kansalaisten jälkeläisiä. ”
Ilmoita asiaton viesti
Siinäpä todellakin parin rivin ”yya-heittoni” pohjalta enemmän kuin pelkkä kommentti – kiitos! Vaikkapa omien peruskoulu-lukio-oppituntikokemusteni kautta voin vahvistaa, että
”… Neuvostoliiton suhteiden varjelemiseksi Suomen valtiojohto ei noteerannut pakolaishallitusta virallisesti millään tavalla…”
Itsenäisen Viron jatkuvuus oli vaiettu kuoliaaksi. Olihan Viro toki olemassa myös Neuvostoliiton näkökulmasta aivan kuin muutkin snt:t, mutta mitä sitten? En tiennyt esimerkiksi Warmasta yhtään mitään, eivätkä Neuvostoliiton urheilumaajoukkueissa silloin tällöin vilahdelleet balttinimet herättäneet minussa minkäänlaista myötätuntoa.
Hyvä esimerkki on vapaassa Latviassa syntynyt keihäänheittäjä Janis Lusis. Hän rohmusi arvokisamenestystä Neuvostoliitolle, enkä tullut milloinkaan ajatelleeksi häntä Latvian omana poikana, vaan pidin urheilijaa yksiselitteisesti Ison Pahan Itänaapurin lähettämänä Jorma Kinnusen ja Pauli Nevalan kukistajana. Ikävä ja ilkeä CCCP-Lusis!
Ilmoita asiaton viesti
Lusisista – vai pitäisikö sanoa Lusiksesta;
Olen Latviassa painanut käteni Janis Lusiksen kadun pinnassa olevaan pronssilaattaan, jossa hänen ”karhunkämmenensä”. Siis hieman Hollywood-tyyliin…
Nyt en vain muista, oliko se Jelgavassa, jossa hän on syntynyt vai missä…
Ilmoita asiaton viesti
Jokseenkin tylsää poliittista keskustelua kuunnellessani viehätin itseäni kysymällä Kielikellosta ja kielitoimistolta yms. tuos Lusis-nimen taivutuksesta:
Kieliopillinen – vai pitäisikö sanoa kielenkäytöllinen kysymys:
Kun on latvialainen keihäänheittäjä, jonka nimi on Janis Lusis. Miten taipuu muotoilu: Lusisista puheenollen, – vai Lusiksesta?
>>>Oikea muoto on Lusisista puheen ollen (tai tarkemmalla latvialaisella kirjoitusasulla Lūsisista).
Latvian- ja liettuankieliset s-loppuiset nimet taivutetaan suomen kielessä pääsääntöisesti i-sidevokaalin avulla. Nimen perusmuodon perään liitetään siis i, jonka jälkeen tulee varsinainen sijapääte.
Taivutus menee seuraavasti:
Perusmuoto: Lusis.
Genetiivi (kenen): Lusisin (vrt. Jānisin, Ansis Cīrulisin) Elatiivi (mistä): Lusisista
Vaihtoehto Lusiksesta ei ole suosituksen mukainen.
Vaikka jotkin erittäin tutut tai suomalaistuneet ulkomaiset s-loppuiset nimet (kuten Carlos : Carloksen tai Alar Karis : Kariksen) voivat taipua kse-asuisina, latvialaiset nimet noudattavat johdonmukaisesti i-vokaalillista taivutusta (kuten Lusis : Lusisin).
Ilmoita asiaton viesti
Ahaa, tuohonkin on virallisluonteista ohjeistusta.
Ilmoita asiaton viesti
Luulen että suomalaisittain ”Lusiksesta” kuten rock-musiikin yhteydessä ”Elviksestä”. Mutta lentopalloilija Elviss (Krastiņš, juuret Latviassa!) onkin kahden ässänsä myötä eri juttu.
Ilmoita asiaton viesti