MEDIAT EIVÄT SAA TÄTÄ KERTOA 🤬

Nyt valmistellaan jo vuoden 2027 budjettia, ja näkymä on todella synkkä.

Voisivatko Suomen mediat vihdoin kertoa avoimesti, mitkä ovat tämän pitkään jatkuneen taloudellisen kurjuuden todelliset syyt?

Suomi on elänyt vuosikymmeniä heikon kasvun, velkaantumisen ja jatkuvien sopeutusten kierteessä. Valtio on joutunut myymään huomattavia määriä omaisuuttaan, mutta siitä huolimatta velan määrä on noussut kestämättömän korkeaksi.

Silti julkisessa keskustelussa käsitellään usein vain tämän päivän alijäämää ja seuraavan budjetin leikkauksia.

Paljon vähemmän kysytään, miksi Suomen talouden kasvukyky on jäänyt niin heikoksi, miksi yrittäjyyttä ja kotimaista omistusta menetettiin niin paljon ja kuinka suuri pitkä varjo 1990-luvun pankkikriisin ratkaisuilla todella oli.

Vuoden 2027 budjettia valmisteltaessa olisi jo aika katsoa myös taaksepäin ja selvittää, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

1990-LUVUN PANKKIKRIISI – MITÄ SUOMESSA TODELLA TAPAHTUI?

Heille, jotka viitsivät lukea ja haluavat ymmärtää Suomen taloutta

Olen koonnut tähän niitä sivuun jääneitä faktoja ja järkyttäviä seurauksia, jotka auttavat ymmärtämään, mitä Suomessa 1990-luvun pankkikriisissä todella tapahtui – ja miksi sillä voi olla merkitystä vielä Suomen tilanteeseen vuonna 2026.

Laitoin ChatGPT:n etsimään alkuperäisiä lähteitä ja todisteita siitä, miten kriisi syntyi, miten pankit toimivat, miten valtio reagoi ja mitä siitä seurasi yrittäjille ja koko Suomelle.

Tässä on kokonaisuus sellaisessa muodossa, että sen voi lukea ilman talousalan erityistietoja.

Johtopäätökset ovat paikoin voimakkaita, koska myös tapahtumat olivat voimakkaita. Mutta yhtä rajaa en halua ylittää: todistamattomasta asiasta ei tehdä todistettua tosiasiaa.

Jos esimerkiksi epäilemme myöhempää asiakirjojen muuttamista tai tapahtumien tarkoituksellista peittelyä, se pitää pystyä osoittamaan vertaamalla alkuperäistä asiakirjaa myöhempään versioon.

Totuuden etsiminen ei tarvitse liioittelua.

Se tarvitsee asiakirjat.

---

Suomi ei ajautunut lamaan vain siksi, että yrittäjät olivat velkaantuneet

Suomen 1990-luvun lama esitetään usein yksinkertaisena kertomuksena: suomalaiset ja yritykset velkaantuivat liikaa, Neuvostoliiton kauppa romahti, talous ajautui lamaan ja pankkeja jouduttiin pelastamaan.

Tämä on vain osa tapahtumista.

Jo kriisin aikana laaditut viralliset asiakirjat osoittavat, että ongelmia oli syntynyt paljon aikaisemmin myös pankki- ja rahoitusjärjestelmässä itsessään.

1980-luvulla Suomen rahoitusmarkkinoita vapautettiin nopeasti. Pankkien kilpailu kiihtyi, luotonanto kasvoi valtavasti ja ulkomainen rahoitus tuli aikaisempaa helpommin pankkien ja yritysten saataville.

Samalla pankkien toiminta muuttui. Pankit eivät enää vain ottaneet talletuksia ja myöntäneet tavallisia luottoja. Ne kasvattivat valuuttamääräistä rahoitusta ja lisäsivät osake-, joukkovelkakirja- ja muuta sijoitustoimintaansa.

Tästä löytyy poikkeuksellisen tärkeä aikalaislähde.

Hallituksen esityksessä HE 32/1992, joka annettiin 27.3.1992 keskellä kriisiä, todettiin pankkien varainhankinnan ja varainkäytön rakenteen muuttuneen voimakkaasti. Valuuttamääräisten luottojen sekä pankkien osake-, joukkovelkakirja- ja sijoitustodistussijoitusten osuus oli kasvanut. Luotonanto oli lisäksi suuntautunut voimakkaasti muun muassa rakentamiseen ja kiinteistötoimintaan. (Finlex⁠)

Samassa hallituksen esityksessä todettiin vielä paljon merkittävämpi asia: ensimmäisten joukossa vaikeuksiin joutuivat pankit, kun nousukauden aikana tehtyjen osakesijoitusten arvot alkoivat alentua jo vuoden 1989 puolivälistä lähtien.

Esityksen mukaan pankkisektorin kannattavuutta olivat vuodesta 1989 lähtien heikentäneet aikaisempina vuosina otettujen riskien toteutuminen, osakekurssien laskusta syntyneet merkittävät sijoitustappiot, kiinteistöjen hintojen lasku sekä myöhemmin järjestämättömien saamisten ja luottotappioiden kasvu. (Finlex⁠)

Tämä on erittäin tärkeä tieto.

Pankkien ongelmat eivät siis alkaneet vasta siitä, että tavalliset yrittäjät jättivät lainansa maksamatta.

Pankeilla oli jo omasta toiminnastaan syntyneitä huomattavia riskejä.

---

Ensin rakennettiin riski – sitten lasku tuli maksettavaksi

Tapahtumaketjun voi pelkistää näin:

1. Rahoitusmarkkinoita vapautettiin nopeasti.
2. Pankit lisäsivät voimakkaasti luotonantoaan.
3. Pankkien markkinarahoituksen ja ulkomaisen rahoituksen käyttö kasvoi.
4. Valuuttamääräiset luotot lisääntyivät.
5. Pankit kasvattivat myös osake-, arvopaperi- ja kiinteistömarkkinoihin liittyviä riskejään.
6. Helposti saatava raha nosti asuntojen, kiinteistöjen ja osakkeiden hintoja.
7. Syntyi niin sanottu kasinotalous.
8. Omaisuusarvot kääntyivät laskuun jo vuosina 1989–1990.
9. Pankkien omien sijoitusten ja asiakkaiden vakuuksien arvot heikkenivät.
10. Markkaa puolustettiin erittäin korkeilla koroilla.
11. Markka devalvoitiin marraskuussa 1991 ja päästettiin lopulta kellumaan syyskuussa 1992.
12. Valuuttavelkojen markkamääräinen taakka kasvoi.
13. Yrityksiä joutui maksuvaikeuksiin – myös sellaisia, joiden varsinainen liiketoiminta saattoi muuten olla elinkelpoista.
14. Pankeille syntyi valtavia luottotappioita.
15. Pankkijärjestelmää ryhdyttiin pelastamaan valtion tuella.

Ja tässä vaiheessa kriisin painopiste muuttui.

Pankkien ongelmasta tuli vähitellen velallisten ongelma.

---

SKOP – pankkikriisin dramaattinen ydin

Jos yhden pankin historia kertoo, kuinka pitkälle kasinotalous oli mennyt, se on Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki, SKOP.

SKOP oli säästöpankkiryhmän keskuspankki. Vielä 1980-luvun alussa sitä oli johdettu varovaisesti, mutta vuosikymmenen loppua kohti toiminta muuttui rajusti.

SKOP lähti suuriin yritys-, osake- ja kiinteistöjärjestelyihin Suomessa ja ulkomailla. Se rahoitti suuria kiinteistöprojekteja ja teki kansainvälisiä sijoituksia. Samalla pitkäaikaisia ja riskialttiita sijoituksia rahoitettiin yhä enemmän lyhytaikaisella markkinarahalla.

Niin kauan kuin rahoitusta tuli, järjestelmä toimi.

Mutta se muistutti korttitaloa: jos markkinoiden luottamus loppuisi, pankki tarvitsisi nopeasti valtavasti uutta rahaa pysyäkseen pystyssä.

---

Joulukuu 1989 – tragedia SKOP:n johdossa

Jo ennen varsinaisen pankkikriisin puhkeamista tapahtui tragedia.

SKOP:n pääjohtaja Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan joulukuussa 1989. (Suomenmaa.fi⁠)

Hänen kuolemansa henkilökohtaisia syitä ei pidä jälkikäteen selittää yksinkertaisesti pankin ongelmilla. Meillä ei ole oikeutta tehdä sellaista päätelmää ilman näyttöä.

Mutta tapahtumaa ei myöskään voi poistaa pankkikriisin aikajanasta.

Se tapahtui juuri siinä vaiheessa, jolloin kasinotalouden nousu oli kääntymässä laskuksi ja SKOP:n riskirakenne muuttui yhä vaarallisemmaksi.

Ali-Melkkilän kuoleman jälkeen SKOP jatkoi toimintaansa, mutta pankki pyöri yhä lyhytaikaisemman rahoituksen varassa. (Suomenmaa.fi⁠)

Tämä kertoo myös siitä, miksi pankkikriisiä ei pidä kuvata pelkkänä taloustaulukkona.

Sen keskellä olivat ihmiset.

Ja dramatiikka oli alkanut jo ennen kuin tavallinen suomalainen ymmärsi, kuinka syvästä kriisistä oli kysymys.

---

19. syyskuuta 1991 – SKOP:n maksuvalmius romahti

Lopullinen isku tuli 19. syyskuuta 1991.

Muut pankit eivät enää suostuneet ostamaan SKOP:n sijoitustodistuksia. Sen maksuvalmius romahti.

Jotta tapahtumat eivät olisi vaarantaneet koko pankkijärjestelmää, Suomen Pankki otti SKOP:n haltuunsa. (Yle.fi⁠)

Tästä on ymmärrettävä yksi ratkaisevan tärkeä asia:

SKOP ei ollut tässä vaiheessa vain asiakkaidensa ongelmien uhri.

SKOP itse oli pankkina ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää selvinnyt ilman keskuspankin väliintuloa.

HE 32/1992 sanoi tämän jo muutamaa kuukautta myöhemmin erittäin suoraan: SKOP:n ajautuminen Suomen Pankin hallintaan oli konkreettinen osoitus niistä vaikeuksista, joihin noususuhdanteessa otetut riskit ja lama olivat pankkisektorin johtaneet. (Finlex⁠)

Tämä lause on tärkeä.

Se on kirjoitettu vuonna 1992, ei kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

---

Mitä myöhemmässä kertomuksessa jäi helposti taka-alalle?

Kriisin jälkeen huomio keskittyi erittäin paljon siihen, kuinka paljon yrityksillä ja kotitalouksilla oli velkaa ja kuinka paljon pankit kärsivät luottotappioita.

Se on totta.

Luottotappiot olivat valtavia.

Mutta jos kertomus aloitetaan vasta luottotappioista, tärkein kysymys jää esittämättä:

Miksi luottotappiot syntyivät?

Niitä edelsivät pankkien valtava luottoekspansio, rahoitusmarkkinoiden nopea vapauttaminen, valuuttariskit, omaisuusarvojen kupla, pankkien omat sijoitukset sekä kokonaisen rahoitusjärjestelmän kasvanut riskinotto.

Vuoden 1991 lopussa pankkikonserneilla oli HE 32/1992:n mukaan yli 40 miljardia markkaa järjestämättömiä saamisia, ja vuoden 1991 luottotappiot olivat noin 7,5 miljardia markkaa, yli kolminkertaisesti vuoden 1990 määrään verrattuna. (Finlex⁠)

Mutta samassa alkuperäisessä hallituksen esityksessä mainittiin nimenomaan myös pankkien aikaisemmin ottamien riskien toteutuminen ja merkittävät sijoitustappiot.

Näitä kahta asiaa ei saa sotkea toisiinsa.

Pankkien omat sijoitustappiot ja yrittäjiltä syntyneet luottotappiot on pystyttävä erottamaan.

Muuten emme koskaan saa tietää, mistä pankkikriisin todellinen lasku muodostui.

---

Sitten yrittäjät joutuivat maksamaan

Kun talous romahti, pankit pyrkivät palauttamaan vakavaraisuutensa ja pienentämään riskejään.

Luottoja irtisanottiin.

Lisävakuuksia vaadittiin.

Omaisuutta realisoitiin.

Yrityksiä meni konkurssiin.

Henkilökohtaisia takauksia pantiin täytäntöön.

Koteja ja muuta omaisuutta menetettiin.

Ja ihmisille saattoi jäädä velkoja vuosiksi tai vuosikymmeniksi sen jälkeen, kun yritystä ei enää ollut olemassa.

Jo pelkästään vuonna 1991 pantiin vireille 6 138 konkurssia, kun vuotta aikaisemmin niitä oli 3 588. Konkurssien yhteydessä oli vuonna 1991 uhattuna noin 41 500 työpaikkaa. (Otostietokanta⁠)

Kun tarkastellaan koko lamakautta, puhutaan kymmenistätuhansista yrityksistä.

Kyse ei ollut pienestä taloudellisesta häiriöstä.

Kyse oli Suomen yritysrakenteen valtavasta murroksesta.

---

Pankit pelastettiin – mutta yrittäjien toimintakykyä ei palautettu samalla tavalla

Valtio ryhtyi turvaamaan pankkijärjestelmän toimintakykyä, koska maksujärjestelmän ja pankkijärjestelmän hallitsematon romahtaminen olisi ollut vielä suurempi katastrofi.

Pankkien pelastaminen oli siksi perusteltavissa.

Mutta todellinen yhteiskunnallinen kysymys on toinen:

Miksi pankkien toimintakyky katsottiin palauttamisen arvoiseksi, mutta suuren yrittäjäjoukon taloudellista toimintakykyä ei palautettu?

Pankit pystyivät järjestelemään taseitaan, yhdistymään, siirtämään ongelmaomaisuutta erityisjärjestelyihin ja saamaan julkista pääomaa.

Yrittäjälle konkurssi saattoi merkitä yrityksen lisäksi omaisuuden menetystä, henkilökohtaisia takausvelkoja, pitkäaikaista ulosottoa, luottokelpoisuuden menettämistä, rahoituksen saamisen käytännöllistä estymistä sekä uuden yritystoiminnan vaikeutumista vuosikausiksi.

Lama ei siis loppunut kaikkien ihmisten kohdalla silloin, kun kansantalouden tilastot alkoivat jälleen näyttää kasvua.

Joillekin lama jatkui vuosikymmeniä.

---

Yrittäjä ei menettänyt vain yritystä

Tässä kohtaa taloushistoria muuttuu ihmisten historiaksi.

Konkurssitilastossa näkyy yksi yritys.

Tilasto ei näytä yrittäjän kotia.

Se ei näytä puolisoa.

Se ei näytä lapsia.

Se ei näytä henkilökohtaista takausta.

Se ei näytä vanhempien panttaamaa maatilaa.

Se ei näytä unettomia öitä.

Se ei näytä häpeää, syrjäytymistä, masennusta, sairastumista tai sitä, ettei ihminen enää koskaan uskaltanut perustaa uutta yritystä.

Kun oma Katinkulta-tarinani julkaistiin Ylessä vuonna 2016, sen jälkeen tuli yhteydenottoja ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman aikakauden seuraukset. Ylen myöhemmässä jutussa kuvattiin viestejä avioeroista, kotien menetyksistä, häädöistä, lasten hädästä, vanhojen yrittäjäsukujen päättymisestä ja itsemurhista. (Yle.fi⁠)

Yksittäisten ihmisten kertomukset eivät yksin todista koko Suomen pankkikriisin syitä.

Mutta ne osoittavat jotain, mitä pankkitukien miljardit eivät näytä:

kriisin hinta maksettiin myös ihmisten elämässä.

---

Arsenal – mihin ongelmaluotot ja vakuudet menivät?

Pankkikriisin seurauksena syntyi myös kokonaan uusi järjestelmä ongelmaluottojen ja omaisuuden hoitamiseen.

Valtio perusti Arsenal Oy:n vuonna 1993.

Valtiovarainministeriön oman kuvauksen mukaan Arsenal perustettiin, jotta terve pankkitoiminta voitiin erottaa ongelmallisista omaisuuseristä ja vastuista. Arsenalin tehtäviin kuului järjestämättömien luottojen hallinnointi sekä niiden vakuutena olleen kiinteistöomaisuuden realisointi. (Valtioneuvosto⁠)

Tässä on yksi pankkikriisin vähiten ymmärretyistä kysymyksistä.

Kun pankin ongelmaluotto siirrettiin omaisuudenhoitoyhtiölle, samalla mukana kulkivat velallisen vastuut ja vakuudet.

Siksi jokaisessa suuressa tapauksessa pitäisi pystyä selvittämään:

Mikä oli alkuperäinen velka?
Mikä omaisuus oli vakuutena?
Mihin arvoon pankki oli hyväksynyt vakuuden lainaa myöntäessään?
Mihin arvoon sama omaisuus arvioitiin laman pohjalla?
Millä hinnalla se realisoitiin?
Kuka osti sen?
Mitä velalliselle jäi maksettavaksi?
Ja mikä saman omaisuuden arvo oli 5, 10 tai 20 vuotta myöhemmin?

Vasta silloin voidaan nähdä, tapahtuiko pankkikriisin yhteydessä myös valtava varallisuuden siirtyminen alkuperäisiltä omistajilta uusille omistajille.

---

Tappiot sosiaalistettiin – mutta kenelle jäi myöhempi hyöty?

Tämä on yksi koko pankkikriisin terävimmistä kysymyksistä.

Pankkijärjestelmän annettiin ymmärrettävästi selvitä, koska sen romahtaminen olisi vaarantanut koko yhteiskunnan.

Veronmaksajat ja valtio kantoivat tästä merkittävän riskin ja kustannuksen.

Mutta kun velallinen menetti omaisuutensa kriisin pohjahinnalla, hän ei välttämättä saanut mitään hyötyä siitä, jos omaisuuden arvo palautui myöhemmin.

Siksi on uskallettava kysyä:

Sosialisoitiinko pankkijärjestelmän tappioita samalla, kun kriisin jälkeen säilynyt omaisuus ja sen myöhempi arvonnousu jäivät uusille omistajille?

Tätä ei pidä julistaa yleispäteväksi vastaukseksi ilman tapauskohtaista tutkimusta.

Mutta kysymys on täysin oikeutettu.

Ja juuri Arsenal-aineisto, konkurssipesät, pankkien vakuusarvostukset ja myöhemmät kauppahinnat mahdollistavat sen tutkimisen.

---

Suomen suurin menetys ei ehkä ollutkaan pankkituki

Kun pankkikriisin hintaa lasketaan, huomio kiinnittyy tavallisesti pankkitukeen, valtion velkaan ja laman aikana menetettyyn tuotantoon.

Mutta tästä voi puuttua yksi pitkäaikaisesti valtava kustannus:

Mitä kriisissä menetetyt yrittäjät olisivat tehneet seuraavien 20–30 vuoden aikana?

Ajatellaan 35-vuotiasta yrittäjää vuonna 1992.

Hänellä olisi voinut normaalisti olla edessään vielä 25–30 vuotta aktiivista yrittäjäuraa.

Jos hänen yrityksensä tuhoutui ja hänen taloudellinen toimintakykynsä samalla käytännössä hävisi pitkäksi aikaa, Suomi ei välttämättä menettänyt vain yhtä yritystä.

Se saattoi menettää hänen seuraavan yrityksensä, seuraavan keksintönsä, investointinsa, tulevat työntekijänsä, vientitulonsa ja vuosikymmenten verotulot.

Kun tämä tapahtuu yhdelle ihmiselle, kansantaloudellinen vaikutus on pieni.

Kun se tapahtuu tuhansille tai kymmenilletuhansille, vaikutus voi olla aivan toinen.

Aikaisemmin tekemässämme vastahistoriallisessa laskelmassa käytimme esimerkkinä noin 30 000 yrittäjän joukkoa. Jos vain puolet eli 15 000 olisi ilman kriisiä jatkanut yrittäjänä ja heidän menetetty taloudellinen vaikutuksensa olisi keskimäärin 99 000 euroa vuodessa 25 vuoden ajan, laskennallinen summa olisi noin 37 miljardia euroa.

37 miljardia euroa ei ole todistettu vahinko.

Se on skenaario.

Sen tarkoitus on osoittaa, miten suureksi pitkän aikavälin vaikutus voi kasvaa.

Todellinen luku pitäisi laskea tutkimalla yrityskohtaisia selviytymistodennäköisyyksiä, vertailuyrityksiä, uudelleen yrittäjiksi ryhtyneitä, työllisyyttä, arvonlisäystä, verotuloja ja investointeja.

Ja laskelmasta puuttuu vielä vaikeimmin mitattava asia:

syntymättä jääneet kasvuyritykset ja innovaatiot.

---

Tästä syntyy yhteys Suomen nykyiseen tilanteeseen

Olisi liian yksinkertaista väittää:

“Suomen nykyinen valtionvelka on 1990-luvun pankkikriisin velkaa.”

Se ei pidä sellaisenaan paikkaansa.

Suomen velkasuhde laski myöhemmin ennen vuoden 2008 kansainvälistä finanssikriisiä. Nykyiseen valtionvelkaan ovat vaikuttaneet monet myöhemmät kriisit, väestön ikääntyminen, julkisten menojen kehitys, hidas tuottavuuskasvu ja monet poliittiset päätökset.

Mutta toinen väite ansaitsee vakavan tutkimuksen:

1990-luvulla Suomi saattoi menettää osan siitä yrittäjä-, tuotanto- ja omistajapääomasta, jota se olisi myöhemmin tarvinnut.

Valtion velan kestävyyteen vaikuttaa aina kaksi asiaa: paljonko valtio velkaantuu ja kuinka suuri ja vahva talous velkaa kantaa.

Jos Suomella olisi tänään enemmän yrityksiä, enemmän vientiä, enemmän investointeja, enemmän työllisiä ja suurempi veropohja, sama velkamäärä olisi helpompi kantaa.

Siksi pankkikriisin mahdollista vaikutusta tämän päivän Suomeen ei pidä etsiä vain 1990-luvulla otetuista valtion veloista.

Sitä on etsittävä myös:

siitä taloudellisesta toiminnasta, joka jäi syntymättä.

---

Mitä sitten peiteltiin?

Tässä on oltava tarkka.

Emme ole vielä osoittaneet, että jokin viranomainen olisi järjestelmällisesti väärentänyt pankkikriisiä koskevia asiakirjoja.

Sellainen väite vaatii alkuperäisen asiakirjan, myöhemmin muuttuneen version sekä näytön siitä, mitä muutettiin, kuka muutoksen teki ja milloin.

Mutta jotain muuta voidaan jo nyt osoittaa.

Vuoden 1992 hallituksen esityksessä puhuttiin selvästi pankkien aikaisemmin ottamista riskeistä, merkittävistä sijoitustappioista, osakekurssien laskusta ja kiinteistöjen hintojen romahtamisesta. (Finlex⁠)

Jos myöhemmässä julkisessa keskustelussa kriisi pelkistyy kertomukseksi “ylivelkaantuneista yrittäjistä”, osa alkuperäisestä tapahtumaketjusta katoaa.

Silloin pitää kysyä:

Kuka tarjosi ja markkinoi velan?
Kuka arvioi vakuudet?
Kuka arvioi valuuttariskin?
Kuka rakensi rahoitusjärjestelmän?
Kuka valvoi pankkeja?
Miksi pankkien oma riskinotto pääsi niin suureksi?
Miten pankkien omat sijoitustappiot vaikuttivat niiden tilanteeseen?
Ja miksi pankkien taseiden korjaaminen johti niin monen yrityksen tuhoutumiseen?

Velallisilla oli vastuunsa.

Mutta niin oli myös pankeilla, valvojilla ja poliittisilla päättäjillä.

---

Katinkulta – yksi tapaus, jossa koko ketjua voidaan tutkia

Tässä kohtaa yleinen pankkikriisin historia muuttuu konkreettiseksi.

Katinkulta.

Katinkullan merkitys tässä tutkimuksessa ei perustu siihen, että minä olin sitä rakentamassa.

Se perustuu siihen, että tapauksesta on mahdollista jäljittää poikkeuksellisen suuri osa tapahtumaketjusta asiakirjoihin.

Katinkullan rakentamiseen investoitiin Ylen arkistoaineiston mukaan noin 470 miljoonaa markkaa. Noin 200 miljoonaa markkaa oli tullut osakkeenomistajilta ja loput olivat pääosin SKOP:n rahoitusta. Rakentaminen alkoi kesällä 1988, mutta kokonaisuuden avautuessa vuonna 1991 Suomen talous oli jo syöksymässä lamaan. (Yle.fi⁠)

Katinkulta ei ollut pieni yritys.

Se oli yksi Suomen matkailuelinkeinon suurimmista uusista kokonaisuuksista.

Ja liiketoimintaidea osoittautui myöhemmin erittäin elinkelpoiseksi.

Katinkulta toimii edelleen.

Juuri siksi siitä tulee tärkeä kysymys:

Jos liiketoimintakonsepti ja omaisuus olivat arvottomia, miksi sama kokonaisuus jatkoi konkurssin jälkeen toimintaansa ja kasvoi yhdeksi Suomen merkittävimmistä matkailukohteista?

Tämä ei yksin todista, että alkuperäinen yritys olisi varmasti selvinnyt ilman konkurssia.

Mutta se todistaa yhden tärkeän asian:

Katinkullan liiketoimintakonsepti ja fyysinen omaisuus eivät kadonneet konkurssissa. Omistajat vaihtuivat.

---

SKOP lopetti Katinkullan rahoituksen

Ylen Elävän arkiston Katinkulta-aineistossa kuvataan tapahtumia erittäin poikkeuksellisella tavalla.

Sen mukaan SKOP lopetti sovitun rahoituksen, vaikka mitään juridista pakkoa konkurssiin ei ollut ja yhtiön varojen katsottiin edelleen ylittävän velat. Aineiston mukaan SKOP oli jo ennen konkurssia tehnyt yhtiössä järjestelyjä ja pankin edustajien äänillä yhtiö päätyi lopulta konkurssiin lokakuussa 1992. (Yle.fi⁠)

Nämä eivät ole vain minun vuonna 2026 esittämiäni väitteitä.

Ne sisältyvät Ylen julkaisemaan 1990-luvun A-raportti- ja Kotimaan katsaus -aineistoon.

Rantakatin Lomakylä Oy meni konkurssiin lokakuussa 1992.

SKOP sai Katinkullan haltuunsa.

Ylen arkistoaineiston mukaan pankki sai lisäksi 100 miljoonaa markkaa pankkitukea valtiolta, ja koko järjestelystä veronmaksajille aiheutuneeksi kustannukseksi arvioitiin tuolloin noin 300 miljoonaa markkaa. (Yle.fi⁠)

Tässä kohtaa on pysähdyttävä.

Yrittäjät menettivät yrityksen.
Pankki sai omaisuuden haltuunsa.
Pankki sai julkista tukea.
Ja Katinkulta jatkoi olemassaoloaan.

Koko tämä tapahtumaketju pitäisi nyt laskea markka markalta uudelleen alkuperäisistä asiakirjoista.

---

Katinkullan omaisuuden arvo romahti paperilla

Katinkullan kohdalla yksi kaikkein tärkeimmistä asioista on omaisuuden arvostus.

Ylen vuonna 2016 julkaisemassa haastattelussa kerroin KHT-tilintarkastajan arvioineen Katinkullan omaisuuden ennen konkurssia yli 600 miljoonan markan arvoiseksi. Samassa haastattelussa käsiteltiin omaisuuden realisoimista noin 190 miljoonalla markalla. (Yle.fi⁠)

Omissa alkuperäisissä asiakirjoissamme on tätä vielä tarkemmin selvitettävä tapahtumaketju, jossa omaisuuden arvostus oli ennen konkurssia noin 700 miljoonan markan tasolla ja konkurssipesän arvostuksessa noin 190 miljoonaa markkaa.

Tämä 700 → 190 miljoonan markan muutos on yksi niistä kohdista, jotka on tutkittava alkuperäisestä aineistosta asiakirja asiakirjalta.

Mikä oli omaisuuden kirjanpitoarvo?

Mikä oli tilintarkastajan arvio?

Mikä oli pankin hyväksymä vakuusarvo?

Mikä oli konkurssipesän käyttämä arvo?

Millä hinnalla omaisuus tosiasiassa siirtyi?

Ja mikä sen myöhempi taloudellinen arvo oli?

Jos nämä luvut voidaan vahvistaa alkuperäisistä asiakirjoista, Katinkulta antaa poikkeuksellisen konkreettisen mahdollisuuden tutkia sitä, mitä omaisuusarvoille pankkikriisissä tapahtui.

---

Katinkullan konkurssista käynnistyi rikostutkinta

Tapauksen poikkeuksellisuutta kuvaa myös se, ettei Katinkullan konkurssi jäänyt tavalliseksi kaupalliseksi erimielisyydeksi.

Ylen arkistoaineiston mukaan konkurssista seurasi rikostutkinta, jossa kahdeksaa SKOP:n johtajaa epäiltiin konkurssiin liittyvistä rikoksista, muun muassa törkeistä petoksista. Myöhemmin kanteet hylättiin. (Yle.fi⁠)

Tämä jälkimmäinen asia on yhtä tärkeä sanoa kuin ensimmäinen.

Epäily ei ole syyllisyys.

Ketä tahansa tapaukseen liittynyttä henkilöä pitää arvioida sen perusteella, mitä tuomioistuimessa tai alkuperäisillä asiakirjoilla voidaan osoittaa.

Mutta rikostutkinnan olemassaoloa ei myöskään saa kirjoittaa historiasta pois.

Samassa Ylen aineistossa kerrotaan myös Rantakatin käyttämän tilintarkastustoimiston ja sen työntekijän saaneen varoituksia konkurssiin liittyneestä toiminnasta. Yhtiön velkoja ja varallisuutta ei katsottu pesäluetteloa laadittaessa selvitetyn riittävästi, ja myös tilintarkastajan riippumattomuuteen liittyi ongelmia. (Yle.fi⁠)

Juuri tästä syystä alkuperäiset asiakirjat ovat välttämättömiä.

---

Katinkulta päätyi myöhemmin Arsenalin kautta uudelle omistajalle

Katinkullan tapahtumaketju ei päättynyt konkurssiin.

Ylen arkistoaineiston mukaan Katinkulta päätyi myöhemmin Arsenalille, joka myi sen vuonna 1998 Lomapörssille, nykyisen Holiday Club -toiminnan edeltäjälle. (Yle.fi⁠)

Sen jälkeen Katinkulta jatkoi toimintaansa ja menestyi.

Tässä juuri yleinen pankkikriisin kysymys muuttuu konkreettiseksi:

Mitä omaisuudelle tapahtui ennen konkurssia, konkurssissa, SKOP:n hallussa, Arsenalissa ja lopullisessa myynnissä?

Ketkä maksoivat?

Ketkä menettivät?

Millä hinnalla omaisuus siirtyi vaiheesta toiseen?

Ja mikä oli saman omaisuuden arvo myöhemmin?

Kun tämä ketju avataan asiakirjoilla, meidän ei tarvitse käyttää sanaa “ryöstö” todistaaksemme mitään.

Numerot kertovat itse, mitä tapahtui.

---

Katinkulta osoittaa myös jotain muuta

Katinkulta ei kuollut.

Alkuperäiset yrittäjät menettivät sen.

Se on valtava ero.

Konkurssin seuraukset eivät myöskään jääneet yrityksen taseeseen.

Seppo Juurikko kertoi myöhemmin olleensa ulosotossa 19,5 vuotta. Hän on kertonut myös Katinkullan lainojen korkojen nousseen pahimmillaan lyhyeksi ajaksi jopa 44 prosenttiin. (Yle.fi⁠)

Omassa tapauksessani menetin yrityksen lisäksi omaisuutta ja kotini. Ylen vuonna 2016 julkaisema haastattelu kuvasi myös seurauksia perheelleni ja vuosikymmeniä jatkunutta henkilökohtaista kriisiä. (Yle.fi⁠)

Tämä on se asia, jonka pankkikriisin tilastot helposti peittävät.

Pankin tase voidaan tervehdyttää muutamassa vuodessa. Ihmisen elämä ei välttämättä tervehdy koskaan samalla tavalla.

---

Suomen pitäisi vielä kerran tutkia 1990-luvun pankkikriisi

Ei salaliittoteoriana.

Ei pankkien puolustuspuheena.

Ei yrittäjien puolustuspuheena.

Ei vasemmiston eikä oikeiston selityksenä.

Vaan alkuperäisiin asiakirjoihin perustuvana historiallisena, oikeudellisena ja taloudellisena tutkimuksena.

Siinä pitäisi käydä läpi ainakin Suomen Pankin alkuperäiset asiakirjat vuosilta 1985–1995, pankkitarkastusviraston aineisto, valtiovarainministeriön asiakirjat, Valtion vakuusrahaston aineisto, SKOP:n ja muiden kriisipankkien tilinpäätökset ja sijoitukset, ulkomaiset vastuut, valuuttapositiot, osake- ja kiinteistösijoitukset, luottotappioiden todellinen muodostuminen, pankkitukipäätökset, vakuuksien realisoinnit, Arsenal, konkurssipesät sekä yrittäjien henkilökohtaiset velat.

Ja erityisen tärkeä tutkimusmenetelmä on tämä:

kriisin aikana laadittu alkuperäinen asiakirja on erotettava myöhemmin julkaistusta tulkinnasta.

Jos samasta asiakirjasta löytyy eri versioita, niitä on verrattava.

Jos jotain on muutettu, pitää osoittaa täsmälleen mitä.

Jos asiakirjaa ei ole muutettu mutta sen sisältö on myöhemmässä historiankirjoituksessa jäänyt pois, sekin on osoitettava.

Näin tutkimus ei perustu epäilyyn.

Se perustuu näyttöön.

---

Lopulta kysymys ei ole vain menneisyydestä

1990-luvulla tuhottu yritys ei välttämättä merkinnyt vain yhtä konkurssia.

Se saattoi merkitä menetettyä yrittäjäuraa.

Menetetty yrittäjäura saattoi tarkoittaa kymmeniä toteutumattomia investointeja.

Ne saattoivat tarkoittaa syntymättömiä työpaikkoja.

Menetettyjä verotuloja.

Menetettyjä yrityksiä.

Menetettyjä innovaatioita.

Ja menetettyä suomalaista omistusta.

Kun sama tapahtuu suurelle ihmisjoukolle, vaikutus voi ulottua vuosikymmenten päähän.

Siksi 1990-luvun pankkikriisin todellista hintaa ei voida mitata pelkästään pankkituen määrällä.

Sen hintaa pitäisi mitata myös:

menetettynä suomalaisena pääomana,
menetettyinä yrityksinä,
menetettyinä yrittäjinä,
menetettyinä työpaikkoina,
menetettyinä innovaatioina,
menetettynä veropohjana
ja menetettynä tulevaisuutena.

---

Kuka lopulta maksoi?

Suomen pankkikriisin historiasta ei pidä tehdä kertomusta, jossa pankit olivat vain laman viattomia uhreja ja konkurssiin joutuneet yrittäjät vain epäonnistuneita velallisia.

Todellisuus oli paljon vaikeampi.

Rahoitusmarkkinat vapautettiin.

Pankit kasvattivat voimakkaasti luotonantoaan ja riskinottoaan.

Pankkien omat sijoitusriskit alkoivat toteutua jo ennen suurinta konkurssiaaltoa.

SKOP:n pääjohtaja kuoli traagisesti.

SKOP:n maksuvalmius romahti.

Suomen Pankki joutui pelastamaan sen.

Koko pankkijärjestelmän vakauttamiseen käytettiin valtavasti yhteiskunnan varoja.

Samaan aikaan tuhansia yrityksiä kaatui.

Yrittäjät menettivät kotejaan ja omaisuuttaan.

Ihmiset jäivät vuosikausiksi velkoihin.

Omaisuutta realisoitiin laman pohjalla.

Arsenal joutui hoitamaan valtavaa ongelmaluottojen ja vakuusomaisuuden massaa.

Ja osa siitä omaisuudesta jatkoi uuden omistajan käsissä toimintaansa ja kasvatti myöhemmin arvoaan.

Katinkulta on tästä yksi konkreettinen tapaus.

Siksi yli kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen pitää uskaltaa kysyä:

KUINKA SUURI OSA PANKKIKRIISIN TODELLISISTA TAPPIOISTA SYNTYI PANKKIEN OMASTA RISKINOTOSTA?

KUINKA PALJON ELINKELPOISIA YRITYKSIÄ MENETETTIIN TARPEETTOMASTI?

MIHIN NIIDEN OMAISUUS SIIRTYI?

KUKA SAI OMAISUUDEN MYÖHEMMÄN ARVONNOUSUN?

MITÄ SUOMEN PANKKI, PANKKIVALVONTA JA POLIITTISET PÄÄTTÄJÄT TIESIVÄT – JA MILLOIN?

JA KUKA SUOMEN 1990-LUVUN PANKKIKRIISIN TODELLISUUDESSA MAKSOI?

Suomalaisten kuuluu saada tietää.

Mutta juuri siksi tutkimuksen on oltava niin tarkka, ettei sitä voida kumota sillä perusteella, että tosiasiat, tulkinnat ja epäilyt on sekoitettu toisiinsa.

Totuus kestää parhaiten silloin, kun jokainen väite voidaan jäljittää alkuperäiseen asiakirjaan.

Tarkoituksena ei ole kostaa.

Tarkoituksena ei ole nimetä syyllisiä ennen tutkimusta.

Tarkoituksena on selvittää se, mikä olisi pitänyt selvittää jo yli 30 vuotta sitten:

MITÄ SUOMESSA TODELLA TAPAHTUI – JA MITÄ SIITÄ SEURASI?

Eli seuraukset ovat nähtävissä nyt vuoden 2027 budjettia valmisteltaessa ❗️