Maksuton korkeakoulutus – Suomen pyhä lehmä

Suomessa lähes kaikki puolueet ovat yhtä mieltä yhdestä asiasta: korkeakoulutuksen pitää olla maksutonta. Samaan aikaan olemme huolissamme koulutustason laskusta, korkeakoulujen rahoituksesta, nuorten hitaasta siirtymisestä työelämään ja valtion velkaantumisesta. Ehkä ongelma ei ole se, että keskustelemme korkeakoulutuksesta liian vähän. Ehkä ongelma on se, että keskustelemme vääristä asioista.

Suomi haluaa enemmän korkeakoulutettuja, mutta kukaan ei halua puhua kustannuksista

Suomen virallinen tavoite on, että noin puolet nuorista aikuisista suorittaa korkeakoulututkinnon. Tavoite on syntynyt hyvästä syystä: nuorten ikäluokkien koulutustaso on jäänyt OECD-maiden kärkeä jälkeen, samalla kun työmarkkinoiden osaamisvaatimukset kasvavat jatkuvasti. Ratkaisuksi on tarjottu lisää aloituspaikkoja. Se on osittain oikea vastaus. Mutta samalla pitäisi kysyä toinen kysymys: kuka maksaa laajenevan järjestelmän?

Korkeakoulujen tehtäviä kasvatetaan jatkuvasti. Niiden pitäisi kouluttaa enemmän opiskelijoita, tehdä enemmän tutkimusta, houkutella kansainvälisiä osaajia ja samalla vastata tekoälyn, vihreän siirtymän ja turvallisuusympäristön muutoksiin. Rahaa ei kuitenkaan synny tyhjästä. Jos opiskelijamäärät kasvavat nopeammin kuin resurssit, seurauksena ei ole koulutuksellinen tasa-arvo vaan koulutuksellinen inflaatio.

Suomen piilossa oleva ongelma: hidas siirtymä korkeakouluun

Yksi suomalaisen järjestelmän erikoisuus on opintojen aloittamisen hitaus. Moni nuori viettää vuoden tai useamman välivuoden yrittäessään päästä haluamaansa koulutukseen. Joillakin aloilla kilpailu on erittäin kovaa, kun taas toisilla paikkoja jää täyttämättä. Poliitikot puhuvat aloituspaikoista, harvoin kukaan puhuu menetetystä ajasta.

Jokainen välivuosi tarkoittaa:

• myöhempää valmistumista
• myöhempää työuran alkua
• pienempiä elinaikaisia verotuloja
• suurempia opiskelun kokonaiskustannuksia yhteiskunnalle

Jos tavoitteena on nostaa koulutustasoa, pitäisi meidän keskustella myös siitä, miksi niin moni nuori seisoo korkeakoulujen porteilla useita vuosia ennen sisäänpääsyä.

Miksi ammattikoulun käynyt maksaa juristin tutkinnon?

Tämä on argumentti, joka herättää yleensä välittömän vastareaktion. Silti se kannattaa ottaa vakavasti.

Ajatellaan kahta nuorta.

• Ensimmäinen suorittaa ammatillisen tutkinnon, menee 19-vuotiaana töihin ja alkaa maksaa veroja.
• Toinen opiskelee yliopistossa viisi tai kuusi vuotta ja päätyy myöhemmin hyväpalkkaiseksi juristiksi, lääkäriksi tai ekonomiksi.

Nykyjärjestelmässä ensimmäinen osallistuu verojen kautta myös jälkimmäisen koulutuksen rahoittamiseen. Onko tämä ongelma? Ei välttämättä. Korkeakoulutus hyödyttää myös yhteiskuntaa. Tarvitsemme lääkäreitä, opettajia, insinöörejä ja juristeja. Mutta on erikoista, että suomalaisessa keskustelussa itse kysymystä pidetään lähes sopimattomana. Jos korkeakoulutus nostaa yksilön elinaikaisia tuloja merkittävästi, miksi opiskelija ei voisi osallistua edes osittain investointinsa kustannuksiin?

Maksut eivät tarkoita amerikkalaista mallia

Kun lukukausimaksuista keskustellaan Suomessa, keskustelu päättyy usein yhteen sanaan: Yhdysvallat. Se on huono vertailukohta. Vaihtoehtona ei tarvitse olla velkavankeus ja satoja tuhansia maksavat koulutukset.

Voisimme rakentaa mallin, jossa:

• valtio yhä maksaa osan koulutuksesta
• jokaisen mahdollisuus myös maksulliseen koulutukseen turvataan stipendeillä
• lukukausimaksuille asetetaan katto

Tällainen järjestelmä säilyttäisi mahdollisuuksien tasa-arvon, mutta loisi korkeakouluille uuden rahoituskanavan. Samalla se tekisi näkyväksi jotain, minkä nykyjärjestelmä peittää: korkeakoulutus on investointi. Sekä yhteiskunnalle että yksilölle.

Pyhät lehmät eivät ratkaise tulevaisuuden ongelmia

Korkeakoulutuksen puolustaminen on tärkeää. Mutta maksuttomuuden puolustaminen estää keskustelun laadusta, tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. Jos Suomi haluaa nostaa koulutustasoaan, meidän on uskallettava kysyä myös hankalia kysymyksiä.

Miksi siirtyminen korkeakouluun on edelleen hidasta?

Miksi korkeakoulujen rahoituksesta puhutaan enemmän kuluna kuin investointina?

Ja ennen kaikkea:

Jos korkeakoulutuksesta hyötyvät sekä yhteiskunta että opiskelija itse, miksi koko lasku kuuluu automaattisesti vain veronmaksajalle?