Kuinka virsikirja koodattiin?

Suomen kirkon nykyinen virsikirja on kuudes lajissaan ja se otettiin käyttöön vuonna 1986. Ilmestyessään siinä oli kaikki mitä parhaimmillaan oli saatu aikaan hankkeessa, josta voidaan käyttää nimeä ”suomalainen virsitaide”. Sitä on päivitetty useamman kerran. Tulevat vuosikymmenet tuovat siihen vielä varmasti uusia lauluja. 

Vuoden 1986 laitosta varten tehtiin perusteellista työtä ja kaksi henkilöä vaikuttivat sen sisältöön ja painotuksiin merkittävällä tavalla. Näiden kahden henkilön hengellinen koti oli vanhoillislaestadiolaisuudessa.

Anna-Maija Raittila haisteli nuoruusvuosien jälkeen ekumeenisia tuulia ja oli ns. taizelaisen hapatuksen vaikutuksen alaisena, kunnes otti vanhoilla päivillään vastaan parannuksen saarnan ja teki parannuksen palaten vanhoillislaestadiolaiseen uskoon. Hän oli lähtöisin ns. kulttuurilaestadiolaisesta kodista. Koulutukseltaan hän oli teologian kandidaatti ja valmistui jo Herran ja Olympian vuonna 1952. Toimittuaan ensin uskonnon ja psykologian opettajana ryhtyi hän sitten vuonna 1967 vapaaksi kirjailijaksi. Hän kirjoitti, suomensi ja toimitti yhteensä yli 300 teosta. Raittila toimi vanhemmalla iällään myös mökötysleirien eli retriittien ohjaajana ja kouluttajana.

Vielä elävien kirjoissa oleva ja eläkepäiviään viettävä sairaalapastori Rauhala on pysynyt liikkeen uskollisena miehenä. Rauhala on tunnettu runoilijana ja hän on onnistunut kahdellakin tavalla. Ensinnäkin hänet on palkittu peräti kahdesti kirjallisuuden valtionpalkinnolla ja toiseksi hän on vakuuttanut vanhoillislaestadiolaisen liikkeen johtohahmot siitä, että kyllä runoilu on ihan sopiva harraste, jos vain kirjoittaa sopivia runoja. Missä Raittila oli yleishengellinen ja jopa sietämättömän leikillinen, on Rauhala kova ja määrätietoinen puurtaja. Parhaimmillaan hän kyllä pystyy herkän miehelliseenkin tyyliin. Niilo Rauhala on vanhoilla päivillään aurinkoinen mies, ja näitä hymyherran kuvia saa internetistä yhdellä haulla kymmenittäin selattavaksi.

Raittila on kirjoittanut vuoden 1986 virsikirjaan sanat kahdeksaantoista virteen. Kokonaan hän on suomentanut 59 virttä tai virteen sovitettua runoa. Hänen toimestaan uudistettujen virsitekstien määrä on 19. Raittilan tunnetuin teksti on ilman muuta hänen hyvin kummallinen tulkintansa Dietrich Bonhoefferin runosta ”Von guten Mächten treu und still umgeben,” joka tunnetaan virren 600 sanoina. Raittila jätti pois useita säkeistöjä Bonhoefferin runosta ja muutti sen alkuperäisen ajatuksen perusteellisella tavalla. Kaikki salaisuudet paljastuvat aikoinaan ja suomalaisetkin saavat vielä laulaa ja elää todeksi Bonhoefferin näyn kaikissa tunteen kirjoissa. Kyse on vuoden 1986 virsikirjan toimittaneen komitean käsittämättömästä möhläyksestä.

Raittilan ehkä paras työ on virren 498 sanat. ”Nyt kulkee halki korpimaan” on hyvin suosittu virsi ja mikä aina yllättää monet on se, että se on vielä varsin nuori lisäys suomalaiseen virsimaailmaan. Kielikuvat ovat vanhahtavia ja luulisi, että se on kokonaisuudessaan ikään kuin Englannin kirkon lahja suomalaisille. Virren sävel nimittäin on perin anglikaaninen. Virren sanoituksessa on sellaista kepeyttä mihin Rauhala ei koskaan pääse ja jos pääseekin, niin silloin liikutaan jo koomisen naiviuden parissa, josta parhaana osoituksena on virsi 468, ”Syliisi hellään sulje.”

Missä Rauhala tekee töitä hampaat irvessä, siinä Raittila onnistui yhden kerran sulattamaan vanhoillislaestadiolaisen ajatusmaailman, keskeiset ilmaukset ja tunnelman ketään häiritsemättömällä tavalla yhteen. Lyhyesti sanottuna nämä ilmaukset ovat ”Jumalan lapsi”, ”korpimaa”, ”päivänmatka”, ”seurakunta”, ”Jeesuksen puhdistava veri”, tunnonrauha ja ajatus ikuisesta kesästä armollisine aurinkoineen heidän kaipaamassaan taivaallisessa maailmassa. 

Kun sitten katsookin niiden virsien kovin pitkää listaa joihin Raittila on vaikuttanut ja lähtee seulomaan puhtaasti vanhoillislaestadiolaista ajatuskulkua ja sanastoa, hämmästyy. Kaikuja hänen lapsuutensa ja vanhuutensa uskosta löytyy ehkä vain yhdestä virrestä, johon hän on tehnyt sanat. Kyseessä on virsi 422, ”Jeesus, Kristus, nimeäsi.” No ehkäpä Raittila tyhjensi ressun jo vuonna 1958 kirjoittaessaan Korpimaansa. Hyvin harvasta virrestä voidaan sanoa newtonmaisesti ”universaali” ja Raittilan runo on yksi sellainen. Newtonin lait ovat totta maan päällä ja avaruudessa. Raittilan ”Korpimaa” on uskovaiselle totta maan päällä ja taivaassa.

Rauhala on tehnyt kokonaisuudessaan sanat kolmeentoista virteen, suomentanut 13, ja uudistustyön jälki näkyy yli kahdessakymmenessä virressä. Puhdas vanhoillislaestadiolaisen ajatusmaailma näkyy kahdeksassatoista virressä ja lähes yhtä monessa on selkeä aspekti ja tunnelmankuljetus. Joissakin virsissä leima on täysin selkeä. Kaksi omalla tavalla räikeintä tapausta kannattaa nostaa tarkastelun alaiseksi. Toisessa on kyseessä yhden sortin kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin teksti vuodelta 1857. Rauhala onnistuu ymppäämään mielikielikuvansa ”seurakunta” virren viimeiseen säkeistöön. Kyse ei todellakaan ole mistään käännöksestä vaan tarkoitushakuisesta muokkauksesta, tai sitten Rauhala on vain niin taiteellisen vapaa. Katsotaan miltä tekstit näyttävät:

Ej vill jag vandra fjärran // till mörker bort från dag.

Mitt ljus, det är av Herran // min sol uppsöker jag.

Inför hans ansikte klara // vill i hans hus jag bo.

Där är mig gott att vara // där har mitt hjärta ro.

Runebergin alkuperäinen ruotsinkielinen teksti vuodelta 1857.

En tahdo pois mä käydä // pimeyteen valosta

Mun valoni on Herrasta // aurinkoain etsin vain

Edessä kasvoinsa kirkkaiden // huoneessaan olla tahdon

On siellä hyvä oloni // Siellä levätä mä saan

Tätä julkaisua  varten tehty mittaan virittämätön ja lähinnä sanatarkka käännös Runebergin tekstistä.

En tahdo mennä harhaan // päivästä pimeään.

Luo Herra valon parhaan // sanansa suojaan jään.

Vain hänen kasvojansa // näin tahdon etsiä,

hän seurakunnassansa // suo rauhan ylhäältä.

Niilo Rauhalan käännös vuodelta 1986.

Mutta onko Rauhala toiminut tahallaan? Revisioita eli asioiden ja ajatusten uudelleenkatselua ja perustelua on nähty ihmiskunnan historiassa aina. Se voi olla poliittisesti motivoitunutta tai asialle voi olla muitakin selityksiä. Rauhalan toiminta on kuitenkin niin määrätietoisen tuntuista, että kysymyksessä on selkeä koodaus. Tekisikö hän sen sitten tarkoituksella vai toimiiko hänen käyttöjärjestelmänsä vain sillä tavalla?

Revision näemme jo Raamatun alkulehdellä. Niin, kyse on juuri siitä kirjasta, suorastaan kirjastosta, jota piispatkin ovat kehottaneet lukemaan. Harva pappi on uskaltanut lähteä kertomaan seurakuntalaisille sitä, että Mooseksen kirjat on kasattu useista lähteistä ja luomiskertomuksiakin on Raamatun alkulehdillä todellakin kaksi. Ensimmäisen kertomuksen kirjoittaja on ilmiselvä revisionisti, joka haluaa omista motiiveistaan käsin kieltää sanojen ”aurinko” ja ”kuu” käytön ja antaa ymmärtää, että nyt pitäisi puhua isosta valosta ja pienestä valosta.

Hanke ei onnistunut. Tänäkin päivänä nykyhepreassa aurinko on yhä Šemeš ja kuu Jareah, mutta niitä muinaisia jumaluuksia – kuten kanaanilaista kuunjumala Yarikhia tai auringonjumala Šemešiä – ei enää osata sanoihin yhdistää, vaikka juuri noista iljettävyyksistä pappiskirjan kirjoittaja halusi päästä eroon.

Mutta taiteen ja totuuden vuoksi Runebergiä pitää puolustaa ja hänelle pitää tehdä oikeutta. Rauhala on kuitenkin koodauksessaan onnistunut. Meillä on todellakin Suomessa yhden herätysliikkeen käsitteistön ja tunnussanojen mukaan koodattu virsikirja. Omalla tavallaan tämä on varsin nerokasta, ja tuota koodausta voi olla jo mahdotonta purkaa. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa sitten Agricolan päivien – ja mitä vielä näemmekään ja mitä tulevat polvet näkevät.

Kirjoituksen soundtrack: Siegfried Fietz – ”Von guten Mächten wunderbar geborgen” (1977)

On pitkä matka siihen, että omassa suomalaisessa virsikirjassamme voisimme laulaa Dieter Bonhoefferin runoon perustuvaa virttä sillä sävelmällä, jolla se tunnetaan kristillisessä maailmassa kaikilla kielillä. Fietzin tulkinta on kiistatta varsin liedmäinen, ja omalta kohdaltani pelkään sitä, että jos tuo Bonhoefferin runo, josta kylläkin on tehty aivan hyvä ja hämmästyttävän mitallisesti tarkka käännös, puettaisiin Fietzin säveliin, niin suomalaiset kanttorit sortuisivat aika helposti perisyntiinsä. Tuo perisynti on se, että kevyestä lied-laulustakin tehdään helposti raskas ja jumputtava marssi. Mutta tämän videon avulla voimme nauttia Siegfried Fietzin sietämättömän kevyestä ja pehmeästä soitannasta ja tulkinnasta. Pistetäänpä Fietz soimaan.

Kirjoituksen artikkelikuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Sarjan Agricolan perikunta aiemmat julkaisut:

Osa 13. Haluatko papiksi?

Osa 12. Kuinka minusta tuli naispappeuden vastustaja.

Osa 11. Kuin DDR:n perustuslaista. Kirkollinen jargon.

Osa 10. Nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko. 

Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/torsten-sandberg/haluatko-papiksi/