Vanhanaikainen lauantai

Lupa luopua loukatuksi tulemisen tunteesta. Lupa väsyä. Levätä. Luopua.

Hänellä oli kaunis lierihattu. Hän oli nuori, kaunis. Meillä oli ollut  rakkaussuhde 20 vuotta tai 100 vuotta sitten. Vai oliko se ollut eilen? Joka tapauksessa siitä oli kauan.

Suhde joka ei ollut katkennut. Hän oli tuttua tutumpi, mutta en tiennyt hänen nimeään.

Koti oli uusi ja kaunis. Vanha Unkas (edesmennyt koiraystäväni) oli nuori.

Äitimuori oli tullut kylään veljeni kanssa. He olivat myös nuoria. Vain minä olin vanha. – Sinun kauttasi te tämän kodin saitte! äiti ihasteli. Nainen hymyili. – Kyllä Veikolla oli  osuutta asiaan!

Olimme Sammonkadulla. Tutulla pysäkillä. Lähdössä ostamaan sormuksia. Nostin hänet ilmaan, suorille käsille.

Olin vanha, ikäiseni, mutta voimat olivat kuin kymmeniä vuosia nuorempana.

Laskin hänet maahan. Suutelimme.

”Ei vaihteen varjoa luonasi sun”

Heräsin. Väsymys oli poissa. Tilalle oli tullut luottamus huomiseen. Ja ilo.

Kuka unen kaunotar oli! Tiesin, että olimme tavanneet, tapailleet. Mutta…

Lähetin hänelle ajaussähkeen.

Soitin ystävälle. Sanoin: Onneksi olkoon, sinulla on koko ihana ilta edessä!

(Ja minulla) Vanhanaikainen lauantai. Ajaton lauantai. Ajatukset liikkuivat kuin sähkösanomat.

5.10.2024.

Nyt on sunnuntai!